Vihdoin outo esine katosi hetkeksi ruohikkoon; sitten ilmestyi jälleen — mutta nyt muuttuneessa muodossa. Jotakin sen lähellä kimalteli kirkkaasti auringossa, ja tuo kimallus aivan lumosi koiraksen, jottei se voinut paikaltaan liikahtaa, vaan seisoi sitä järkähtämättä silmäten. Kohtalokas lumous! Se oli sen viimeinen katse. Kirkas leimaus välähti — jotakin tunkeutui sen sydämeen; se ei nähnyt enää tuota välkkyvää esinettä.
Naaras oli hypähtänyt sinne, johon sen puoliso oli kaatunut, ja seisoi määkien sen vieressä. Se ei tiennyt sen äkillisen kuoleman syytä, mutta näki, että se oli kuollut. Sen kyljessä oleva haava — punainen verivirta — olivat sen silmien edessä. Se ei ollut milloinkaan ennen nähnyt kuolemaa tässä muodossa, mutta tiesi armaansa kuolleen. Tämän hiljaisuus — ruohikkoon ojentautunut liikkumaton ja hervoton vartalo — lasittuneet silmät — kaikki kertoi, että sen elämä oli päättynyt.
Naaras olisi paennut, mutta se ei voinut jättää sitä — se ei voinut erota tuosta hengettömästä ruumiistakaan. Se tahtoi viipyä kotvasen ja murehtia sitä.
Sen leskeys oli lyhyt. Jälleen leimahti sytytin — jälleen paukahti välkkyvä putki — ja sureva antilooppi kaatui puolisonsa ruumiin yli.
Nuori metsästäjä nousi ja juoksi eteenpäin. Hän ei, yleisen tavan mukaan, pysähtynyt lataamaan, ennenkuin oli tullut saaliinsa luo. Lakeus oli aivan tasaista eikä hän nähnyt sillä ainoatakaan muuta eläintä. Kuinka hän hämmästyikään saapuessaan antilooppien luo ja huomatessaan, että joukosta oli kolmas vielä elossa!
Niin, pieni kili, ei kaniinia suurempi, hyppeli ruohikossa, juoksenteli kaatuneen emonsa ruumiin ympärillä ja määki hennolla äänellä.
Hendrik oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut havainnut tätä olentoa ennemmin; mutta hän ei todellakaan ollut paljoa nähnyt antiloopeista siihen hetkeen saakka, jolloin hän tähtäsi, ja ruoho oli kätkenyt pienoisen.
Niin metsästäjä kuin olikin, Hendrik ei voinut olla tuntematta liikutusta katsellessaan edessään olevaa kuvaa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut kevytmielisesti surmannut näitä elukoita pelkän huvin vuoksi, ja se tyynnytti hänen omaatuntoaan.
Pikku kili olisi oivallinen lemmikki Janille, joka oli usein toivonut sellaista, koska hänen sisarellaankin oli omansa. Sitä voisi ruokkia lehmän maidolla, ja vaikka se oli kadottanut niin hyvin isän kuin emonkin, päätti Hendrik, että sitä hoidettaisiin huolellisesti. Hänen ei ollut vaikea saada sitä kiinni, kun se ei tahtonut lähteä pois paikasta, missä sen emo makasi, ja pian Hendrik piteli sylissään tuota sävyisää olentoa.
Sitten hän sitoi yhteen koiraksen ja naaraksen; ja kiinnitettyään vankan nuoran edellisen sarviin hän lähti liikkeelle vetäen kahta antilooppia perässään.