Kun nämä olivat maassa päät edellä, vedettiin niitä myötäkarvaan, mikä teki sen paljon helpommaksi; ja koska ei ollut muuta kuin ruohoturpeita, joiden yli tuli mennä, sai nuori metsästäjä koko riistansa leiriin suuremmitta vaikeuksitta.
Kaikkien ilo oli suuri, kun he näkivät moisen sievän määrän metsänriistaa, mutta Janin riemu oli yli kaikkien muiden; eikä hän enää kadehtinut Trüeytä pienen gasellin takia.
24. luku.
PIKKU JANIN SEIKKAILU.
Olisi ollut parempi, ettei Jan olisi milloinkaan nähnyt pientä "urebiä" — parempi sekä Janille että antiloopille, sillä sinä yönä tuo viaton olento aiheutti hurjan säikähdyksen leirissä.
He olivat kaikki menneet levolle, kuten edellisenäkin iltana — van Bloom ja neljä lasta vankkureihin, kun taas bushmanni ja Totty nukkuivat ulkosalla. Viimemainittu makasi vankkurien alla; mutta Swartboy oli sytyttänyt suuren tulen jonkun matkan päähän niistä ja ojentautunut sen vierelle, kääriytyneenä lammasnahkaiseen vaippaansa.
He olivat kaikki vaipuneet uneen, eivätkä hyeenat olleet heitä häirinneet. Tämä oli helposti selitettävissä. Kolme sinä päivänä ammuttua hevosta kiinnitti tuon herrasväen huomiota, sillä niiden ilkeitä ääniä voi kuulla siltä suunnalta, missä haaskat olivat. Kun niillä oli kylliksi illallista, eivät ne huomanneet olevan aihetta uskaltautua leirin läheisyyteen, missä ne olivat saaneet kokea moisen vihamielisen vastaanoton edellisenä iltana. Niin tuumiskeli van Bloom kääntyessään kyljelleen ja nukahtaessaan.
Hän ei kuitenkaan arveluissaan ollut oikeassa. Oli totta, että hyeenat juuri silloin aterioivat hevosten ääressä; mutta oli erehdys otaksua sen tyydyttävän noita saaliinhimoisia petoja, jotka eivät koskaan näytä saavan kyllikseen. Kauan ennen aamua olisi van Bloom, jos hän olisi ollut valveilla, kuullut tuon raivoisen naurun leiriä lähempänä ja voinut nähdä hyeenain viheriäisten silmien kiiluvan Swartboyn leiritulen sammuvassa leimussa.
Tosin hän kuulikin kerran herätessään petojen ääniä; mutta tietäen, että biltong oli sinä iltana asetettu pois ulottuvilta, ja ajatellen, ettei siellä ollut mitään, jota ne voisivat vahingoittaa, hän ei pannut mitään merkitystä niiden meluaville mielenilmaisuille, vaan nukahti uudelleen. Hänet havahdutti kuitenkin kimeä parkaisu, kuulostaen kuin joku eläin olisi kuolemantuskassa; ja sitten seurasi toinen parkaisu, joka tuntui äkkiä katkeavan, kun elukan huuto tukahutettiin.
Näissä huudoissa van Bloom kuten toisetkin — jotka nyt myöskin olivat valveilla — tunsivat urebin määkimisen, sillä he olivat useita kertoja kuulleet sitä iltapäivän kuluessa.