"Hyeenat tappavat sen!" ajattelivat he. Mutta heillä ei ollut aikaa sitä sanoa, ennenkuin toinen ja vallan erilainen huuto kuului heidän korviinsa ja sai heidät kaikki hypähtämään ikäänkuin olisi pommi räjähtänyt vankkurien alla. Tuo huuto oli Janin ääni ja kuului samalta suunnalta, mistä tukahutetun antiloopin parkaisu tuli.

"Taivaan tähden! Mitä se saattoi merkitä?"

Lapsen ääni kaikui ensin heidän korvissaan äkillisenä hätähuutona — sitten seurasi sekavaa hälinää, muistuttaen tappelun rymäkkää — ja jälleen kuultiin Janin kovasti huutavan apua, ja samalla hänen äänensä katkesi, ja joka kirkaisu tuntui tulevan yhä kauempaa. Jokin tai joku kuljetti häntä pois!

Tämä ajatus juolahti van Bloomin, Hansin ja Hendrikin mieleen samalla kertaa. Luonnollisesti se täytti heidät kauhistuksella; ja kun he tuskin vielä olivat hereillä, eivät he tienneet mitä tehdä.

Janin huudot saivat heidät kuitenkin pian järkiinsä; ja heidän kaikkien ensi ajatus oli juosta siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat.

Pyssyjen tapaileminen olisi vienyt aikaa, ja kaikki kolme hyppäsivät vankkureista ilman niitä.

Totty oli jalkeilla ja soperteli, muttei tiennyt enempää kuin hekään, mitä oli tapahtunut.

He eivät kauvan viivähtäneet häneltä kyselemässä. Swartboyn ääni, joka kuului kovana haukkumisena, kutsui heitä muuanne; ja nyt he näkivät punaisena loimuavan kekäleen ryntävän pimeyden halki, epäilemättä tuon kelpo miehen käsien kantamana.

He hyökkäsivät loimuavan soihdun osoittamaan suuntaan ja juoksivat niin nopeaan kuin voivat. He kuulivat yhä bushmannin äänen ja kauhistuksekseen Janin kirkaisut etäämpänä siitä.

Tietysti he eivät ymmärtäneet, mikä tämän kaiken aiheutti. He vain ponnistelivat eteenpäin pelottavien epäluulojen vallassa.