Saavuttuaan jonkun viidenkymmenen askeleen päähän kekäleestä, he huomasivat sen äkkiä laskevan, sitten nousevan jälleen ja taas laskevan, nopeaan ja kiivaasti. He saattoivat kuulla bushmannin äänen haukkuvan kovemmin kuin ennen, ikäänkuin hän paraikaa kurittaisi jotakin elukkaa.
Mutta Janin ääntä he eivät enää kuulleet — hän ei parkunut enää — oliko hän kuollut?
Hirvittävin aavistuksin he ryntäsivät edelleen.
Heidän saapuessaan paikalle tarjoutui omituinen näky heidän katseilleen. Jan makasi maassa, pitäen lujalla otteella kiinni pensaista, joiden juurella hän oli. Hänen toisesta ranteestaan lähti tukeva nahkahihna, joka kulki pensaikon lävitse usean jalan päähän; ja sen toisessa päässä oli kiinni urebi-kili, kuolleena ja julmasti runneltuna. Sen ääressä seisoi Swartboy palavine kekäleineen, joka leimahteli sitä kirkkaammin, kun hän oli juuri hotaissut sillä saaliinhimoista hyeenaa selkään. Tämä ei ollut näkyvissä. Se oli kauan sitten hiipinyt tiehensä, mutta kukaan ei ajatellutkaan takaa-ajoa, koska kaikki olivat liian huolissaan Janin vuoksi.
Lapsi nostettiin viivyttelemättä pystyyn. Kaikkien silmät tarkastelivat häntä innokkaasti, nähdäkseen mihin hän oli haavoittunut; ja ilonhuudahdus kaikui pian ilmoille heidän huomatessaan, ettei mitään haavan kaltaista voinut havaita hänen pienoisessa ruumiissaan, paitsi orjantappuroiden naarmuja ja syvää hihnanjälkeä hänen ranteessaan. Hän oli nyt tointunut ja vakuutti heille kaikille, ettei hän ollut lainkaan vahingoittunut. Eläköön! Jan oli pelastettu!
Nyt jäi Janin osaksi selittää tämä salaperäinen juttu kaikille.
Hän oli maannut vankkureissa muiden kanssa, mutta ei nukuksissa kuten he. Ei, hän ei voinut silmänräpäystäkään nukkua ajatellessaan uutta lemmikkiään, joka oli alhaalla pyörään sidottuna, koska vankkureissa ei ollut tilaa.
Jan oli saanut päähänsä, että hän tahtoi vielä kerran katsella urebia, ennenkuin hän nukkuisi. Niinpä hän sanomatta sanaakaan hiipi ulos katoksesta ja laskeutui sinne, missä antilooppi oli sidottuna. Hän päästi sen hiljaa irti ja vei sen sitten tulen valoon, johon istahti ihailemaan elukkaa.
Silmäiltyään sitä ihastuneena kotvan aikaa hän tuumi, ettei Swartboy voisi muuta kuin ottaa osaa hänen tunteeseensa; ja ilman muuta hän ravisteli bushmannin hereille.
Tällä ei ollut suurtakaan halua joutua herätetyksi unestaan katsomaan eläintä, jollaisia hän oli aikoinaan syönyt satoja. Mutta Jan ja Swartboy olivat hyvät ystävykset, eikä bushmanni ollut vihainen. Hän siis noudatti nuoren herransa päähänpistoa, ja nuo kaksi istuivat hetkisen keskustellen lemmikistä.