Vihdoin Swartboy ehdotti nukkumista. Jan suostui siihen vain sillä ehdolla, että Swartboy antaisi hänen nukkua vieressään. Hän noutaisi huopapeitteensä vankkureista eikä vaivaisi Swartboyta pyytämällä osaa tämän vaipasta.
Swartboy vastusti ensin; mutta Jan väitti tunteneensa vilua vankkureissa ja osaksi juuri sentähden tulleensa alas tulen luo. Kaikki tämä oli pelkkää viekkautta pikku veitikassa. Mutta Swartboy ei voinut häneltä mitään kieltää ja suostui viimein. Hän ei nähnyt siinä mitään vaaraa, kun ei ollut sateenkaan merkkiä.
Jan palasi sitten vankkureihin, kiipesi äänettömästi ylös, otti omat huopapeitteensä ja toi ne tulen ääreen. Sitten hän kietoutui niihin ja laskeutui Swartboyn viereen, urebi seisoen lähellä ja sellaisessa asennossa, että hän vielä maatessaankin saattoi sitä silmäillä. Estääkseen sitä lähtemästä pois, hän oli kiinnittänyt lujan nahkahihnan sen kaulaan ja toisen pään sitonut ranteeseensa.
Hän loikoili hetkisen tarkastellen somaa lemmikkiään. Mutta uni voitti hänet vihdoin, ja urebin kuva häipyi hänen silmistään.
Paitsi tätä, Jan osasi vallan vähän kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli herännyt äkilliseen nykäykseen ranteessaan ja kuullut antiloopin parkaisun. Mutta hän ei ollut vielä oikein avannut silmiään, ennenkuin tunsi itseään voimakkaasti vedettävän pitkin maata.
Hän luuli ensin, että Swartboy kujeili hänen kanssaan; mutta kulkiessaan tulen ohi hän näki sen valossa, että suuri musta eläin oli tarttunut urebiin ja veti sekä häntä että sitä mukanaan.
Luonnollisesti hän silloin alkoi huutaa apua ja tarttui kaikkeen mahdolliseen estääkseen petoa viemästä itseään. Mutta hän ei saanut mistään kiinni, ennenkuin huomasi olevansa tiheässä pensaikossa ja siihen hän tarttui ja piti kiinni kaikin voimin.
Hän ei olisi kauan jaksanut pitää puoliansa hyeenan voimaa vastaan; mutta juuri silloin Swartboy tuli paikalle tulisoihtuineen ja ajoi ryövärin pois oikealla sivallusten ryöpyllä.
Tullessaan takaisin tulen valoon he huomasivat Janin voivan mainiosti. Mutta poloinen urebi — se oli surkeasti raadeltu eikä nyt ollut enemmän arvoinen kuin kuollut rotta.
25. luku.