LUKU HYEENOISTA.
Hyeenat ovat susia — mutta ihan erikoista lajia susia. Niillä on samat yleiset tavat kuin susilla, ja ne muistuttavat näitä ulkomuodoltaan. Niillä on jykevämmät päät, leveämmät, paksummat kuonot, lyhyemmät ja vankemmat kaulat sekä yleensä karheampi ja pörröisempi turkki. Hyeenan luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä on sen jäsenten kehityksen epätasaisuus. Takajalat ovat heikommat ja lyhemmät kuin etujalat, joten takapuoli on paljon alempana kuin olkapäät; ja selkäviiva, olematta vaakasuora, kuten useimmilla eläimillä, laskeutuu vinosti häntää kohti.
Lyhyt paksu kaula ja vahvat leuat ovat luonteenomaisia tunnusmerkkejä, edellinen siinä määrin, että tarumaisen luonnonhistorian päivinä sanottiin hyeenan olevan vailla niskanikamia. Sen paksulla kaulalla ja voimakkailla leukaluilla on tarkoituksensa. Niiden avulla hyeena saattaa syödä luita, jotka olisivat vallan käyttökelvottomia tavalliselle sudelle tai jollekin muulle saalistavalle pedolle. Se voi murtaa miltei suurimmat ja vahvimmat nikamat eikä ainoastaan käytä niiden ydintä, vaan musertaa itse luut ja nielee ne ravintona. Tässä meillä jälleen on todiste luonnon mukautumiskyvystä. Hyeena elää juuri siellä, missä noita suuria luita on runsaimmin. Luonto ei salli minkään joutua hukkaan.
Hyeenat ovat Afrikan susia — toisin sanoen ne edustavat Afrikassa suurta sutta, jota siellä ei tavata. On totta, että sakaali on susi joka suhteessa, mutta ainoastaan pieni. Afrikassa ei ole todellista suurikokoista sutta, sentapaista kuin Pyreneitten laiha ryöväri tai sen amerikalainen kaksoisveli.
Kaikista susista on hyeena rumin ja petomaisin. Siinä ei ole mitään miellyttävää tai kaunista. Olinpa todella sanoa sitä rumimmaksi luoduista olennoista, kun paviaanit johtuivat mieleeni. Ne luonnollisesti edustavat äärimmäistä rumuutta; eivätkä hyeenat todellakaan eroa niistä yleiseltä muodoltaan, enempää kuin eräiltä tavoiltaankaan. Muutamat aikaisemmat kirjailijat lukivatkin ne samaan luokkaan.
Nyt olemme puhuneet hyeenasta ikäänkuin sitä olisi vain yksi laji. Pitkät ajat oli ainoastaan yksi tunnettu — tavallinen eli "juovikas hyeena" (Hyena vulgaris), ja juuri siitä kerrotaan niin monia epätodenmukaisia juttuja. Tuskinpa yksikään muu eläin on ollut niin huomattavalla sijalla salaperäisyyden ja kauhun maailmassa. Ei vampyyri eikä lohikäärme ole sitä voittanut. Esivanhempamme uskoivat, että se voi lumota kenen tahansa katseellaan, viekoitella heidät mukaansa ja sitten syödä heidät suuhunsa — että se muutti sukupuoltansa joka vuosi — että se saattoi muuttaa itsensä uhkean nuorukaisen näköiseksi ja siten houkutella nuoria neitoja metsiin syötäväksi — että se saattoi täydelleen matkia ihmisääntä — että sen tapana oli kätkeytyä jonkun talon läheisyyteen, kuunnella, kunnes jonkun perheenjäsenen nimi mainittaisiin, sitten huutaen kuin apua pyytäen mainita kuulemansa nimi ja matkia hädässä olevan huutoja. Silloin tietysti mainittu henkilö tuli ulos, mutta paikalle saapuessaan hän luonnollisesti tapasi vain raivokkaan hyeenan, joka oli valmis hänet ahmaisemaan.
Niin oudolta kuin saattanee näyttääkin, uskottiin näitä järjettömiä juttuja ennen varsin yleisesti, ja niin omituiselta kuin tuntuneekin minun sanoa, ei ainoakaan niistä ole vailla jonkinlaista pohjaa. Niin liioiteltuja kuin ne ovatkin, johtavat ne kaikki alkunsa luonnollisista tosiseikoista. Tässä viittaan vain pariin niistä. Hyeenan katseessa on jotakin erikoista, joka on antanut aiheen käsitykselle, että sillä olisi voima "viehättää" eli lumota, vaikken olekaan koskaan kuullut sen sillä ketään viekoitelleen surman suuhun; eläimen äänessä on erikoisuus, joka helposti hankkisi sille kunnian ihmisäänen matkimisesta, siitä yksinkertaisesta syystä, että edellinen varsin läheisesti muistuttaa jälkimmäistä. En sano hyeenan äänen olevan tavallisen ihmisäänen kaltaisen, mutta on eräitä ääniä, joita se aivan muistuttaa. Tunnen useita henkilöitä, joilla on hyeenan ääni. Tarkimpia ihmisnaurun jäljittelyjä on todella "pilkullisen hyeenan" ääni. Kukaan ei voi sitä kuulla, niin ilkeä kuin se onkin, olematta huvitettu sen läheisestä yhtäläisyydestä inhimillisen mielenilmaisun kanssa. Sen sävyssä on mielettömyyden vivahdus, ja minusta se muistuttaa terävää metallista sointia, jonka olen huomannut neekerien äänessä. Olen jo verrannut sitä siihen, jollaiseksi kuvittelisin järjettömän neekerin naurua.
Vaikka onkin parhaiten tunnettu, on juovikas hyeena mielestäni vähimmin mielenkiintoinen lajiansa. Se on laajemmalle levinnyt kuin yksikään sen heimolaisista. Eläen useimmissa Afrikan osissa se on myöskin aasialainen eläin ja kylläkin yleinen kautta Aasian eteläisten maiden, ja tavataanpa sitä niinkin kaukana pohjoisessa kuin Kaukaasiassa ja Altai-vuorilla. Se on ainoa Aasiassa elävä laji. Kaikki muut ovat synnynnäisiä afrikalaisia, mikä manner onkin hyeenan todellinen koti.
Luonnontutkijat myöntävät olevan vain kolmea lajia hyeenoita. En epäile lainkaan, etteikö olisi kaksi kertaa tuota määrää, yhtä paljon toisistaan eroavia kuin nämä kolme. Vähintään viisi lajia tunnen, laskematta hyeenoihin Kap-maan villikoiraa tahi pientä maakuopissa asuvaa hyeenaa (Proteles) — jotka molemmat vielä epäilemättä tapaamme metsästysseikkailujemme kuluessa.
Ensiksi meillä on siis "juovikas" hyeena, joka jo on mainittu. Se on tavallisesti väriltään tuhkanharmaa heikoin kellertävin vivahduksin, ja sillä on joukko säännöttömiä viiruja eli mustia tai tummanruskeita juovia. Nämä ovat poikittain pitkin sen ruumista tai oikeammin vinosti, seuraten melkein kylkiluiden suuntaa. Ne eivät ole yhtä selviä eli huomattavia lajin eri yksilöillä. Karva on — kuten kaikilla hyeenoilla — pitkä, karhea ja takkuinen, pitempi niskassa, hartioilla ja selässä, johon se muodostaa harjan. Se nousee pystyyn, kun eläin on kiihoittunut. Samaa voi havaita koirillakin.