Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni taakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, — kauheita äänet, jotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä näin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan ristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä, vaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät valkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla varustetusta luukusta — tuli kulki nopeasti eteenpäin — sen inhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan — oi, mikä kauhea näky! En voinut kestää sitä — en olisi voinut kestää sitä unessakaan — se oli liian paljon ihmissilmille — liian paljon ihmisen sydämelle. Ensi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka odotti kärsivällisesti alhaalla lautalla.
Tämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen tieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain rainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään suunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa alusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle — lyödä säleet poikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran — olin unohtanut ruudin olemassaolon — mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi voinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni sellaista hirveätä polttouhria —- sellaista ihmisolentojen tukuttaista polttamista!
"Ainakaan", ajattelin minä, "he eivät joudu perikatoon tällä tavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva valintavapaus kuolemaansa nähden — he saavat valita palamisen ja hukkumisen välillä — jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää."
Tämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani.
Kumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin iloissani hänen vastauksestaan.
"Hyvä on, Vilho! Hyvä työ — tee niin! Tee niin — päästä heidät vapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin — vaikkakin liian myöhään — kiiruhda, poika — pidä varasi!"
Minä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle syöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas — itse asiassa tuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet kasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut levolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat silmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät.
Minä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun oli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella voimallani ja taidollani, millä kykenin.
Ponnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun jälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois.
En jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että alhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin taas keulan yli.