Tuli oli palanut eteenpäin päämastosta jääneeseen pätkään asti, ja saaden lisää voimaa suurista määristä mustia, pikisiä köysiä — vanteista, harusköysistä ja tikkaista — se viskoi ylöspäin voimakkaita savuisia liekkipatsaita. Punaisia kielekkeitä syöksyi eteenpäin ikäänkuin tarttuakseen etumaston köysistöön, joka vielä oli koskematta. Mutta omituisin tai pikemmin kauhein osa näytelmää esitettiin etukannella ja laivan koko etuosassa. Ankkurinvivulla, kaiteen laudoituksella, etumaston vanteilla, kokan ympärillä ja raineen nokkaan asti näkyi katkeamaton joukko ihmishahmoja, jotka olivat tunkeutuneet niin yhteen, että tuskin voi erottaa mitään osaa aluksesta lukuunottamatta etumastoa, joka pyöröpuineen ja köysistöineen kohosi korkealle. Siellä oli niitä viisisataa — ehkä ei niin paljon, koska jotkut itselleen onneksi olivat erinneet maailmasta ennen tätä kauhistavaa hetkeä. Mutta melkein viisisataa heitä oli, ja he peittivät tietysti joka paikan etukannesta, vieläpä sivut ja kaiteetkin lähestyvien liekkien muodostamasta reunasta raineen nokkaan asti. Jotkut olivat menneet kauemmaksikin, ja heitä saattoi nähdä parveilevan mehiläisten tavoin sekä pysyttelevän ruumistaan tasapainossa halkaisijantangolla. Itse asiassa, jollei ottanut huomioon näytelmän hirveää luonnetta, se muistutti mehiläisten olotapaa, kun ne ovat peittäneet joukollaan jokaisen lehden ja haaran puun oksasta.
Siinä oli sekä miehiä että naisia, sillä kumpienkin oli onnistunut raivata tie kannelle, mutta tuossa tiheässä parvessa ei heidän sukupuoltaan voinut erottaa. Omituista sanoa, he eivät olleet enää mustia! Ei yksikään heistä näyttänyt mustalta — päinvastoin he näyttivät punaisilta! Heidän kasvonsa, heidän paljaiden ruumiittensa iho vieläpä heidän päänsä villapeitekin kuulsi veren-punaiselta leimuavan pien hohtavassa valossa, ja tämä omituinen muutos oli suurena lisänä tekemään näytelmän kauheammaksi, sillä tässä muuttuneessa ihonvärissä oli jotakin yliluonnollista.
Koko näytelmää olisi saattanut verrata jonkun suurenmoisen teatteriesityksen loppukohtaukseen — siinä oli kaikki sen loistokkuus, punainen valo sekä näyttämökaunistuskeinot — mutta kahdessa suhteessa se erosi suuresti keksitystä jäljittelystä. Siinä ei ollut kuvaelmissa tavattavaa muotojen ja värien vaihtelevaisuutta eivätkä myöskään henkilöt olleet samanlaisia kuin näyttämöllä — ne eivät olleet asennoissa ja ryhmissä, jotka ilmaisivat lepoa. Päinvastoin olivat kaikki liikkeessä. Käsivarret huitoivat rajusti heidän päittensä päällä, kun taas he itse hyppelivät ylöspäin tai tanssivat sinne tänne, missä vain saattoivat löytää jalansijaa. He huusivat epätoivon äänellä ja kiljuivat tuskaisin korostuksin, kun taas muutamat, jotka ilmeisesti olivat tulleet mielipuoliksi, rupattivat ja nauroivat äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti hyenaa!
Voimakas valo soi minun erottaa kaikki tarkasti — voi, liiankin tarkasti! Minä saatoin nähdä valkoiset, välkkyvät hampaat, vaahtoavat huulet ja hulluudesta tai kauhusta tuijoittavat silmät. Me olimme yhä tuskin kaapelin matkan päässä neekereistä. Saatoin huomata joka liikkeen aivan kuin olisin ollut heidän keskellään tai kymmenen jalan päässä heistä. He olivat kaikki lauttaan päin kääntyneinä, ja tästä syystä minä voin nähdä heidän eleensä, vieläpä erottaa heidän kasvojensa ilmeenkin.
Muun muassa minä näin naisia — minä tiesin että he olivat naisia, koska he olivat pienempikokoisia kuin ympärillä olevat — minä näin naisia, jotka kohottivat pieniä tummia haahmoja niin korkealle kuin saattoivat nostaa ne, sekä kurottivat niitä lauttaan päin. Ne olivat heidän lapsiaan heidän hentoja lapsukaisiaan, ja tämä liike oli tarkoitettu rukoukseksi valkoisille karkureille että he palaisivat takaisin ja pelastaisivat heidät. Toiset ojensivat käsivarsiaan ja seisoivat pyytävissä asennoissa, kun miehet — vahvemmat ja rajummat heistä — pudistivat ilmassa yhteenpuristettuja nyrkkejään ja sinkosivat peräämme uhkaavia huutoja.
Vaikka näky oli kauhua herättävä eivät kuitenkaan miesten uhkaukset eivätkä naisten rukoukset saaneet aikaan kaikkea tuota levottomuutta lautalla olevien miesten keskuudessa.
Osaksi nousi jumalaton ja äänekäs puhe, joka lautalta kuului, kiukusta, että neekerit oli laskettu ulos ja me saatoimme kuulla useiden miesten kysyvän karkealla, vihaisella äänellä: "Kuka on tehnyt sen? Kuka on tehnyt sen?"
Näitä kysymyksiä ei tehty yksinkertaisesti tällä tavoin, vaan niitä kaunisteltiin kauheilla vannomisilla ja uhkauksilla, joita ei voi toistaa.
Juuri kun minä ja toverini läksimme keulalaidalta, kuulimme me nämä kysymykset tehtävän, ja kysyjäin äänensävy oli niin vakava, että minä heti huomasin joutuneeni vaaralliseen asemaan.
Näytti siltä, että olin menetellyt ymmärtämättömästi. Ihmisrakkauteni oli kannustanut minut tekoon, joka ei ollenkaan voinut olla hyödyksi niiden henkien pelastamiseksi, joiden parasta tarkoitin, vaan toisi luultavasti tuhon kaikille — minulle muiden mukana.