Kaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka suhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan pelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki näistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat hyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään huonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja sauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku laiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas hyvin.
Siten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat pudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla ja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka saivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin tuovat esiin kuvan synkemmän puolen — ehkä ei mistään huvista, minkä se heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta puolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se saapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä suurempaa riemua vastavaikutuksesta.
Nämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen kohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan vähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin — kuinka ne voisivat lähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat tyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa asemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti viikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten kauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä muutamia päiviä, ei enempää.
Näiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan elintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva esine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli ainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut siihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt lautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty partaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen kellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu kapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei puoliksi täynnä.
Tämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on vesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään laimin.
Mutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty nurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi laivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, — siinä ei ollut tarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua — ei tarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten!
Tämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja säikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti toista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä väittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä se oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin, huomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri!
Nyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia, huudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät miltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat panneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän huolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi. Ilman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä toivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei kolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi kulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä!
Sellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan alakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden puolelta, jotka sanoivat olevansa "petettyjä" — näytelmän, jota olisi vaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset heittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön.
Lautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää palavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi unohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin suuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla äkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman helpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin ystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen turvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa, että tämä tynnyri sisälsi rommia.