En voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen niin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut tuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla vielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä tätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena "naukkuna" — heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä lähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille runsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan, ettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä inhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty laivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian näkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä. Monen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos rommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan!
KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Niin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa kohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi tutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle tähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin korkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman pitkälle ulottuvan näköalan.
Mutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut näkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala tai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta.
Ei ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut pois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä, tuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet sitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli aikoja sitten mennyt meren pohjaan.
Aurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se oli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen säteitä vastaan — ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme rakoille.
Tyventä jatkui — ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään höyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se liikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen.
Ei ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa sitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet täyttivät ruumiillaan melkein koko alan — muutamat istuen ja toiset maaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat synkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he alussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset olivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta meluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta.
Merta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti.
Tätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina jaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen asentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka osoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus itse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta ilmoittamatta sitä heti paikalla.