Puolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat ilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin — se näet on romminjuonnin varma seuraus.
Tynnyristä jaettiin vettä — jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä, että kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä — ja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä. Jossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä olisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon alla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei sietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se toi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi tuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä riittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko, joka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut laitapuut —- ja tietystikin sisällä olevan veden — siihen määrin, että vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä esti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa.
Vettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton purje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei ryhdytty.
Miehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan — syvän alakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja sen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa ryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa.
Mitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei tullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu jakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen jako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti kaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen määrä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa — yksi korppu oli joka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä kiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta riippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi voinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista.
Arpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille, herätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi, ja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen.
Jotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista piittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa, kun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima kestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja pakottavampaa tarvetta varten.
Siten kului aika miltei auringonlaskuun asti — ilman yhtäkään tapausta, joka olisi ilahduttanut meitä — ilman yhtäkään uutta mahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa.
Miltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas tunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja.
Eräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti äkkiä: