Jotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet siitä olevan mitään hyötyä. "Mitä hyvää siitä koituu?" kysyivät nämä. "Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä kaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin — eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme. Mitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän täytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä solmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte, me emme estä emmekä auta."
Sillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa.
Oli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin kohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan tilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja oli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret mahdollisuudet joutua reitiltä pois.
Totuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa, missä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi ollut vain arvaamista.
Mutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana kuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin, vaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa näkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka kuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan aikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan yhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden takia.
Kun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen levittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin.
Edellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä — se kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien saavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen annettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä.
Tänä yönä oli kuitenkin nostettu masto — tai pikemminkin kaksi mastoa, jotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden väliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei ollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty kuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi sen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin lautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin nopeasti kuin saattoi — ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella tunnissa.
Miehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät hiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut onnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa ilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen syyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko pitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano, nälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla.
Brace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se yksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt — toisella oli näet vain vähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä olopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita — itse asiassa paras, niinkuin seuraavat tapaukset osoittivat.