KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU
Oli luultavasti kuudes päivä hylyltä lähdön jälkeen — en tosin ole varma päivästä — kun hirveä aikomus tuli ilmi. Se oli ollut haudottavana jonkun aikaa aikaisemmin, ja tänä päivänä tuli ratkaisu.
Nyt oli useita päiviä siitä kun kukaan oli maistanut ruokaa — kaksi korppuansa oli jokainen syönyt jo aikoja sitten — useimmat sillä hetkellä, jolloin ne jaettiin. Tietysti jokainen lautalla-olija kärsi nälän tuskia ja oli sietänyt niitä kunnes ruoantarve oli tullut äärimmäisen tuskaa tuottavaksi.
Jotkut näyttivät kuihtuneilta, silmät olivat syvälle painuneet ja posket luiset sekä kuopalla. Toisilla oli, omituista sanoa, lihava, paisunut ulkomuoto, mutta tämä oli varmaan johtunut ajettumisesta tai jostakin luonnottomasta syystä — nälkä ei varmaankaan ollut antanut heille lihaa. Kaikilla — joka ainoalla — oli silmien tienoilla ja suun ympärillä tuo erikoinen ilme, jonka voi huomata nälkäisen koiran naamassa tai vielä selvemmin puoliksi nälkiintyneellä sudella.
Tänä aikana näytti heidän keskensä olevan jokin salainen yhteisymmärrys — ei kaikkien kesken, vaan niiden, jotka olivat johtajina — oli näet sellaisia jotka heikontuneessa tilassaankin olivat vahvempia ruumiiltaan ja tarmokkaampia mieleltään, ja heillä oli jonkinlainen johtovalta muihin. En voinut sanoa, mitä tämä yhteisymmärrys koski, enkä tosiaan olisi välittänyt sen olemassaolon ilmauksista, jollei olisi tapahtunut sitä, mitä tapahtui. Minä huomasin heidän silloin tällöin kuiskailevan toisilleen, ja siten tehdessään he loivat sivusilmäyksiä Braceen ja minuun päin. Toisinaan minä yllätin milloin yhden milloin toisen tuijottamassa minuun villillä susimaisella katseella, joka teki minut erikoisen levottomaksi, vaikka en voinut sanoa mistä syystä. Minä huomasin, että he näyttivät siltä kuin eivät olisi pitäneet siitä, että heidät tavattiin sillä tavoin katsomassa minuun, ja aina kun minä vastasin heidän katseisiinsa, laskivat he äkkiä silmänsä tai käänsivät kasvonsa poispäin. Jälkeenpäin he näyttivät aivan sellaisilta miehiltä jotka oli tavattu jostakin alhaisesta tai rangaistavasta teosta.
Kun minusta näytti, että he katsoivat samalla tavalla toveriini ja myös toisiinsa, kuvittelin että se oli varmaan joku äärimmäisen nälän tuntomerkki, enkä minä ajatellut sitä sen enempää.
Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että kuiskiminen lisääntyi heidän keskuudessaan, ja sitä seurasi yhä suurempi viittilöimisten ja kiihtymyksen vuorottelu.
Brace huomasi sen myöskin ja arvasi paremmin kuin minä, mitä kaikki tämä salakähmäisyys merkitsi — ainakin oli hän lähempänä totuutta, sillä hänkin oli edelleen tietämätön noiden roistomaisten salaliittolaisten täydestä aikomuksesta.
Hän kuiskasi minulle, mihin hän luuli heidän tähtäävän, tarkoittaen paljastaa hirveän totuuden minulle niin hellävaroen kuin mahdollista. Mutta nyt olin minä enemmän kuin puoleksi arvannut asian, eikä hänen ilmoituksensa ällistyttänyt minua.
"Jonkun on kuoltava, poika. Luulen että he puhuvat arvan heittämisestä siitä, kuka se tulee olemaan — no, meidän täytyy uskaltaa muiden mukana."