Ja miksi, kysytte — miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat ensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin niin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja nopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni merimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut veteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle tuntematta vähintäkään pelkoa — niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa mennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon ajassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen kaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin kuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita kovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin kunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on aivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan minä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani — minun pitäisi pikemmin sanoa, olin kurjasti tyytymätön — aivan onneton.
Olette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla sanalla.
En ollut viipynyt monta päivää "Pandoralla", ennenkuin huomasin jotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin merkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen, mikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka kertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta työtä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten, että ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa kuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai heidän elämäntapaansa, päättelin, että "Pandoran" miehistön törkeä käyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan, ja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä. Tästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta, onnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen — tai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä merimieheen että hänen elämäänsä heti alussa.
Toinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan — "Pandoralla" olevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri — ei yli viidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut "laiva", ammattisanoilla puhuen, vaan "parkki", toisin sanoen laiva, jonka perämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman nelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on eroa parkin ja laivan välillä — sitäpaitsi on edellinen tavallisesti pienempi.
"Pandora" oli jokseenkin iso parkiksi — sillä oli täydellinen purjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja yläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä olen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään en voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö. Miehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan kun laivaa käännettiin — ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä olisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu — minulla oli tapana kysellä sellaisia asioita — että kymmenen, parinkymmenen miehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi "Pandora" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan ja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina peräkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä!
Asialla oli vaikutuksensa minuun — totta kyllä jotenkin epämääräinen — mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön häikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia omituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia epäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen seuraan.
Nämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin.
Useita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut olleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa tuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä siten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin jotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty alas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka minulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä että me veimme sen Hyväntoivonniemelle.
Mutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin, kun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on miltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut — sekä pää että etuluukku — avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät "välikannelle" mielensä mukaan.
Uteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään alas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut epäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti, joka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin paloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa oli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia tavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka näyttivät sisältävän suolaa.