Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi! Mihin tarvitsi "Pandora" niitä?

Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia. Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa, joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli tarkoitettu luukkua varten.

En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta.
Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että
"Pandora" oli orjalaiva!

YHDEKSÄS LUKU

Niin — epäilemättä olin orjalaivassa — sellaisessa, joka oli asianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten — varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu, sillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon musketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle jostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi sekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että "Pandora" oli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei taistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt, että ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja ryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta "Pandora" pani menestyksen toivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat todellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella — siten se oli rakennettu ja taklattu.

Sanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse asiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät olevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden valossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa "rohkea orjalaiva" ja sen "iloinen miehistö" oli pantu näyttelemään sankarin osaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen "mustanahkaisesta lastista".

Me olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme reitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia sotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä orjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja, missä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden kohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei "Pandoran" miehistöllä ollut juuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia kemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan.

Olette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti orjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti ja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on muistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten — vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin panna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa on lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta kaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi saattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko Englannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin kansakunnan.

Yritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän kuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista, jotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa, ole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät ponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien äänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi tuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua orjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana purkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin — vieläpä pahemminkin — tyranni (Napoleon III. — Suom.), joka junan nopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää väärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan jälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää yhtä rehevänä kuin konsanaan.

Isolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia hävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan menoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa portugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät saataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen rikoksen palkinto — vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu rosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut helpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko olemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän tosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla — tarvinnut selittää, että orjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti — toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan, kun hänet olisi saatu kiinni — eikä koko maailmassa olisi ollut kansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä vastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa orjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on yhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin murhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin yli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla. Sentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja miehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja miehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa oikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja olisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon harvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle lakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen välillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta hirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni.