Menneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi hävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias on pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä orjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an nokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä sieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin nimikirjoitus.
Voi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu — inhimillisyys on kadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin konsanaan!
Olin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä mietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin saanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse asiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se, jolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin ponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman aikakirjoihin merkittävän esimerkin — maksanut kaksikymmentä miljoonaa puntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa jalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut paljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä selostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle.
Kuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani laivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa — olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut sellaisen vastenmielisyyden ja inhon — niin, olevani itse yhtenä miehistöstä!
En voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut.
On mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin huomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon asteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin varmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta, kun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien kiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten merirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin tavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio olisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin "Pandoran" miehistö. Siksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja — ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa parempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi helpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Tuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain minulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin kauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi vähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta — kuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin määräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska en saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut laillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni oli vain, etten kuukausiin — mahdollisesti vuosiin — koskaan saisi mahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden käsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni.
Missä yrittäisin paeta? "Pandora" oli menossa Afrikan rannikolle hakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä. Sillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai jotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia vastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko alkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista kummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat tehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö karkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään ja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi — niitä on paljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten ottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin — tai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa, hirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana — Oi! Semmoinen tulevaisuudenkuva oli kauhistava!
Sitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista pakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla. "Pandora" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin Länsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi aivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen tapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana kaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se kävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun ihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa — ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi minkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle — ei tosiaan luultavasti olisi — vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen siihen, että Jumala suojelisi minua.
Mitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi siitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta kuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä — miltei toivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva.