Armonosoitus oli myönnetty äreässä äänilajissa — ei minulle vaan Bracelle itselleen, joka oli esittänyt, että hän tarvitsi minua avuksensa. Hän oli menossa metsästämään — Bracessa oli näet niinkuin useimmissa maansa miehissä jonkunverran urheilijan vikaa — ja hänelle oli tarpeen joku, joka kantaisi hänen saalistaan. Tästä syystä minun sallittiin mennä mukaan.

Minä puolestani en välittänyt aiheesta. Olin liian onnellinen tulevaisuudestani moitiskellakseni syitä ja valmistauduin seuraamaan suojelijaani tuntien iloista odotusta, jollaista en milloinkaan ennen ollut kokenut mitään minulle tarjolla olevaa onnea ajatellessani.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme retkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle ja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin veneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että tyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja käskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut joitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät minut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi — siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani villisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin äkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun tämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi olinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni kaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain liukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla ja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien tervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä. Sen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut kolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen kiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen laululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä — minä olin taas vapaa — vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut vapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin "Pandoraan".

Nuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät kaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi ivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain kumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä — tavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan päivämme hauskuutta ajatellessaan.

Me sukelsimme pian metsiin — kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista — ja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme kanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin.

Olen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli matkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet — vaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka meillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti — kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine rautalatasimineen — kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi nujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä kanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut tukevan pistoolin — sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä merimiehet rynnätessään vihollisen laivaan — ja nämä olivat meidän aseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini kuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti korkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa "inkivääriolutta"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei voinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme tuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten aseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki linnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme.

Me kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta merkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka lauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella että ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä niistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut meitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin taajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät aivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme tietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin tunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen sellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi erilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan värin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata, peltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen on paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä luonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria voi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka peittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka pistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka elävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan toiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden harmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä — sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin kuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla.

Tästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä höyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan huono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi palkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin rauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se vielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena syviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa, jäsentä tai siipeään.

Minä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen ampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli nuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli kertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen puunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui hän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä luontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen ruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin Englannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi hyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme me luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän oli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan varma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut ja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi eteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta. Silloin hän pani "Anna kuningattarensa" tähtäysasentoon sekä laukaisi, ja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu laukauksesta "kuoliaaksi tapettuna", niinkuin irlantilainen sanoisi.