Tietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme, vaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet.
Se oli hyvin iso lintu — aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko, muistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta sekä ilman höyheniä näissä paikoissa.
Ben luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin lukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa, sekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja, florikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat kalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että lintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi kuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun hartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut muskettinsa.
Emme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme eläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti siltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli semmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat, ja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä, lukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä me olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan antiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa, ja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin. Ben ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut gasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä yhtynyt mielipiteeseeni.
Mutta "antiloopista" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen olisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen edelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi.
"Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho", sanoi hän painokkaasti, kun me kävelimme siitä poispäin, "eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko, ettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä — se olisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?"
"Kyllä", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä minä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta.
Me olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi syönyt antiloopin raadon — sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että sen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai useampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin erikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin sanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat aivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä päättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä. Lävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa niihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun? No, korppikotkan tietysti!
Entä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli korppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen aivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän tulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen, kaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan tavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä, että niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja näin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta kylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli äskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen. Saaliimme oli epäilemättä korppikotka!
Minä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä toverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin, että antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti.