Nyt tuntuivat äänet tulevan kovemmiksi ja lähemmä, ja kun me yhä tuijotimme pimeyteen, rupesimme me erottamaan muutamia loistavia täpliä, jotka säteilivät ja kimaltelivat ikäänkuin liikkuvan tulen säteet. Nämä täplät olivat pyöreitä ja vihertävän hohtoisia. Kun me katselimme niitä, saatoimme me pian sanoa, mitä ne olivat — ne olivat silmiä!
Niin — ne olivat joidenkin eläinten silmiä, vaikka me emme voineet arvata minkälaisten. Meillä oli täysi syy uskoa, että ne olivat villieläinten, ehkäpä petoeläinten. Niiden omistajien villit huudot ja lähestymistapa osoitti tämän todeksi — eläimet näet lähestyivät tullen joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi.
Aivan muutaman sekunnin ajassa ne olivat päässeet niin likelle, että me voimme nähdä ne tarpeeksi selvästi, emmekä enää arvailleet, minkälaisia eläimiä ne olivat. Minä tunsin ne niin pian kun valo saattoi ne minun näkyviini. Tunsin ne siitä, että olin nähnyt muutamia niiden kaltaisia eläinkokoelmassa, ja toverini oli vieläkin paremmin tutustunut niihin — ne olivat paviaaneja. Tämä huomio ei ollut mitenkään sovelias tyynnyttämään niitä pelontunteita, joita niiden äänet olivat synnyttäneet. Aivan päinvastainen oli se vaikutus, jonka ne saivat aikaan. Me tunsimme kumpikin tarpeeksi hyvin näiden eläinten villin luonteen — joka vain on ollut näkemässä niiden käyttäytymistä häkissä, sen täytyy tuntea se tosiasia, että ne ovat pahanilkisimpiä ja hurjimpia olentoja, mitä voi ajatella, sekä erittäin vaarallisia lähestyä. Ja tämä vielä senjälkeen kun ne on kesytetty ja saavat yhtämittaa kokea ystävällisyyttä ihmisen kädestä. Vielä vaarallisempia ovat ne ollessaan alkuperäisissä olopaikoissaan — siinä määrin, että alkuasukkaat eivät milloinkaan mene ilman suurta varovaisuutta niiden metsien läpi, joissa ne asuvat, ja sittenkin vain, jos useita henkilöitä kulkee yhdessä hyvin asestettuina.
Nyt sekä toverini että minä tunsimme hyvin nämä asiat, ja sanoessani, että me olimme pelästyksissämme, kun näimme paviaanien lähestyvän leiripaikkaamme minä vain tunnustan yksinkertaisen totuuden. Me olimme pelästyksissämme ja aika lailla olimmekin — aivan yhtä kauhistuneita kuin olimme olleet leijonan nähdessämme. Me näimme lisäksi, että nämä paviaanit olivat suurinta ja vaarallisinta laatua — Afrikassa on näet useita erilaisia paviaanilajeja. Nämä olivat rumia "mandrilleja", niinkuin saatoimme huomata niiden suurista, paisuneista poskista, jotka olivat väriltään purppuraa ja tulipunaa, mikä loisti selvästi tulemme valossa. Me saatoimme erottaa niiden lähestyessä paksut, sian kärsää muistuttavat kuonot ja keltaisen poskiparran. Me emme ollenkaan epäilleet, minkälaisia vihollisia meillä oli edessämme.
Vaikka näitä rumia eläimiä olisi ollut vain yksi tai pari, olisi hyökkäys niiden puolelta ollut tarpeeksi vaarallinen — paljon vaarallisempi kuin ottelu hyenain tai rajujen verikoirien kanssa, sillä mandrilli on enemmän kuin kummankin veroinen. Mutta millainen olikaan kauhistuksemme huomatessamme, että eläimiä oli suurissa joukoin — itse asiassa oli kokonainen lauma eli heimo siinä, lähestyen meitä kaikilta puolilta. Käännyimmepä mihin tahansa välkkyivät niiden silmät meitä vastaan ja niiden kirjavat naamat loistivat tulen hohteessa. Kaikilta suunnilta kuulin niiden uhkaavia huutoja — niin kimeinä ja kovina, ettemme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme!
Niiden aikeista ei voinut olla epäilystä; ne lähestyivät ilmeisesti käydäkseen meidän kimppuumme, ja syy, miksi ne eivät kerta kaikkiaan syöksyneet esiin saattoi olla se, että ne jotenkin pelkäsivät lähestyä tulta tai ne eivät mahdollisesti olleet vielä päässeet mielessään selville siitä, minkälaisia vihollisia me olimme.
Ei ollut kuitenkaan todennäköistä, että tuli pitäisi ne poissa pitkän aikaa. Ne tottuisivat siihen pian, ja ne näyttivätkin itse asiassa saavan joka hetki rohkeutta sekä tulivat lähemmä ja lähemmä.
Mitä oli tehtävä? Sellaista joukkoa vastaan me emme voineet puolustaa itseämme viittä minuuttiakaan, vaikka olisimme olleet kuinka hyvin asestetut. Voimakkaat eläimet olisivat lyöneet meidät maahan silmänräpäyksessä ja repineet meidät palasiksi vahvoilla sian torahampaita muistuttavilla iskuhampaillaan. Puolustus olisi turhaa — ei ollut muuta tapaa välttää niitä kuin koettaa päästä pois paikalta.
Mutta miten? Puuhun kiipeäminen ei hyödyttäisi meitä, vaikka se oli pelastanut meidät leijonalta. Nämä mandrillit osasivat kiivetä paremmin kuin me; ne saavuttaisivat meidät pian ja repisivät meidät palasiksi oksien keskellä.
Sitten me ajattelimme juosta avoimelle kentälle ja päästä pulasta pakenemalla. Luultavasti me olisimme tehneet yrityksen, mutta käännyimmepä minne puolelle tahansa, näimme me, että paviaanit olivat tiellä — niistä oli muodostunut täydellinen kehä ympärillemme, useita rivejä vahva. Jos olisimme yrittäneet päästä niiden lävitse, oli selvää, että ne olisivat käyneet meihin käsiksi ja vetäneet meidät kumoon. Lyhyesti sanoen, me olimme saarretut, ja meidän peräytymistiemme oli katkaistu.