Me olimme täydellisessä pulassa, emmekä voineet keksiä mitään pakokeinoa. Ja kuitenkin oli paikallemme jääminen samaa kuin varma päällekarkaus, sillä joka hetki uhkaavat rivit sulkeutuivat tiukempaan ympärillemme päästäen yhä samoja kauheita huutoja, mitkä luultavasti olivat osaksi tarkoitetut pelottamaan meitä, osaksi rohkaisemaan itse kutakin hyökkäämään. Minä olen hyvin varma siitä, että jollei vain olisi ollut tulta, joka epäilemättä tarjosi niille omituisen näyn, ne eivät olisi tuhlanneet aikaa hyökätessään, vaan olisivat syöksyneet päällemme kerta kaikkiaan. Mutta tuli, jota ne yhä näyttivät katselevan jonkinmoisella epäluulolla, pidätti niitä hyökkäämästä.
Huomatessaan tämän mietti toverini keinoa saada ne yhä enemmän pelästyneiksi ja kehoittaen minua seuraamaan hänen esimerkkiään hän tempasi yhden leimuavista puukappaleista ja syöksyen lähimpänä olevia kohti heilutti kekälettä niiden naaman edessä. Minä tein niinkuin näin hänenkin tekevän, mennen vain vastakkaiselle puolelle vastustajiemme piiriä.
Tempulla oli vaikutuksensa. Paviaanit peräytyivät tätä omituista hyökkäysmuotoa, mutta eivät niin suinpäin, että olisivat antaneet toivoa siitä, että me olisimme kyenneet ajamaan ne kokonaan pois. Päinvastoin, heti kun me pysähdyimme, ne pysähtyivät myöskin, ja kun me palasimme tulta kohti vaihtaaksemme kekäleemme toisiin, seurasivat ne meitä ja tulivat yhtä likelle kuin ennenkin. Ja päälle päätteeksi ne kävivät yhä raivokkaammiksi ja meluavammiksi, sillä se asia, ettemme olleet loukanneet yhtään niistä, opetti niitä pitämään tulisia kekäleitämme vaarattomina aseina, niin ettei niitä enää tarvinnut pelätä. Me uudistimme tempun useamman kuin yhden kerran, mutta piankaan se ei enää herättänyt niissä pelkoa, ja meidän oli heilutettava soihtuja aivan niiden kuonojen edessä, ennenkuin saimme ne kääntymään, ja pakenemaan luotamme.
"Tämä keino ei menettele, Vilho", sanoi toverini äänellä, joka ilmaisi hänen levottomuuttaan, "ne eivät juokse tiehensä, poika! Minä koettelen niitä laukaisemalla niitä vastaan vanhan tuliluikun — ehkä se saa ne hieman liikkeelle."
"Anna-kuningatar" oli kuten tavallista ladattu pienillä ammuksilla, ja me olimme ajatelleet ampua apinoita, kun ne ensi kertaa tulivat näkyviin. Mutta me tiesimme, että pienet ammukset vain pistäisivät niitä tekemättä mitään todellista haittaa ja siis tekisivät ne raivoisemmiksi sekä lepyttömämmiksi. Me olimme sentakia luopuneet pyssyn laukaisemisesta, kunnes koettaisimme kekäleiden vaikutusta.
Nyt oli Ben kuitenkin päättänyt, että ainakin yksi vastustajistamme saisi maksaa pahantyönsä. Minä näin hänen lykkäävän latasimen pyssyyn — aivan niinkuin hän oli tehnyt ladatessaan pyssyn leijonan varalle.
Muutamissa sekunneissa tuli hän valmiiksi, ja sitten hän astui eteenpäin, kunnes seisoi lähellä uhkaavaa mandrilliriviä, jolloin hän ojensi aseensa erästä suurinta kohti ja laukaisi.
Tuskan huuto ilmaisi, että hän oli tähdännyt hyvin, ja suuri eläin näkyi sätkyttelevän maassa sekä taistelevan kuoleman tuskissa, sill'aikaa kun joukko sen tovereita syöksyi esiin kaikilta sivuilta ja kokoontui sen ympärille. Samalla hetkellä olin minä laukaissut pistoolin ja haavoittanut toista, joka niinikään tuli myötätuntoisen joukon keskipisteeksi.
Ben ja minä juoksimme laukaistuamme aseemme takaisin tulen luo. Oli mahdotonta ladata pyssyä uudestaan, kun latasin oli paviaanin ruumiissa, mutta vaikka meillä olisi ollut tusina latasimia, ei meillä olisi ollut aikaa käyttää niitä. Laukaustemme vaikutus, niin tuhoisia kun ne olivatkin olleet, oli aivan vastakkainen kuin olisi saattanut odottaa. Sensijaan että ne olisivat peloittaneet hyökkääjiämme, olivat ne vain lisänneet niiden rohkeutta ja nyt eläimet jättivät toverinsa sekä ryhtyivät uudestaan hyökkäämään kaksistuneella raivolla ja ilmeisesti päättäen suorittaa välinsä meidän kanssamme pitemmittä puuhitta.
Me näimme, että ratkaisukohta oli tullut; minä olin siepannut suurimman kekäleistä, ja toverini piti muskettia tukki ylöspäin käännettynä, ollen itse valmiina jakelemaan iskuja ympärilleen. Mutta mitä olisivat nämä hyödyttäneet sellaista joukkoa vastaan? Meidät olisi pian voitettu ja vedetty maahan — niin ettemme ikinä enää olisi päässeet jaloillemme, vaan olisivat nuo kauheat hampaat repineet meidät palasiksi, nuo, jotka kirskuivat ja uhkasivat ympärillämme.