NELJÄSKYMMENES LUKU
Kutteria me emme nähneet enää milloinkaan. Kun aurinko nousi, ei ollut yhtäkään purjetta näkyvissä, vaan orjalaiva kulki yksinään läntistä suuntaansa hiljaisessa, vienossa tuulessa ja kokonaisen purjepilven varjossa. Epäilemättä oli kutteri luopunut takaa-ajosta lähellä rannikkoa, sillä sen edellinen kokemus oli opettanut sille, että sellaisen kevyen tuulen puhaltaessa se ei vetänyt vertoja parkille. Se näki, että toinen oli paennut — että olisi hyödytöntä seurata sitä Atlantille, ja sen oli tästä syystä pakko mennä etsimään muita orjalaivoja, jotka ehkä eivät osoittautuisi niin nopeiksi kuin "Pandora". Asian näin ollen oli takaa-ajosta luovuttu, ja parkki saattoi nyt vapaasti kulkea laajan Atlantin valtameren yli sekä toimittaa ihmislastinsa Brasilian rannoille. Olisi pelkkä sattuma, jos sille sattuisi vielä keskeytys. Mahdollisesti saattoi englantilainen sotalaiva Etelä-Amerikan laivueesta vielä saavuttaa sen, mutta paljoa todennäköisemmin se löytäisi tiensä johonkin rauhalliseen Brasilian pikku satamaan — tai Kuubaan, jos se piti sitä parempana — missä se olisi aivan tervetullut ja missä sen omistaja ei kohtaisi vähintäkään vaikeutta myydessään viisisataa "paaliansa", vieläpä kymmenkertaisenkin määrän, jos hänellä olisi ollut.
Tällainen osa oli "Pandoralle" luultavasti tulossa. Sen matka tulisi olemaan menestyksellinen; viisisataa uutta onnetonta olentoa oli paisuttava orjalaumojen rivejä — sen kapteeni rikastuisi — sen miehistö saisi palkintonsa ja eläisi jonkun aikaa hillittömässä irstailussa — ja kaikki tämä tapahtui kaiken inhimillisen oikeuden — kaikkien siveellisten periaatteiden kustannuksella.
Mitä välittivät he siitä, kapteeni tai miehistö? He tiesivät, että hallitukset katsoivat sormiensa lävitse heidän lainloukkauksiaan — että jotkut avoimesti hyväksyivät ne — vieläpä olivat jotkut näistä raaoista veitikoista kylliksi älykkäitä, tietääkseen että Ison Britannian hallituksen puolelta osoitetut näennäisesti vakavat yritykset olivat lopulta kuitenkin vain teeskennellyn vakavia — pelkkiä valtiollisia verukkeita — sotajuonia Amerikan tasavaltaisuutta vastaan. Niin, muutamat näistä raaoista veitikoista tiesivät homman olevan petkutusta — tiesivät myöskin, että ne summat, jotka Iso Britannia vuosittain kulutti toimettoman hovin raakalaisylellisyyteen, olisivat riittäneet pysäyttämään orjakaupan yli koko maailman — mutta että tämä yletön tuhlaaminen sensijaan vain synnytti orjia — valkoisia orjia, vieläpä paljon suuremman määrän kuin kaikki neekerit, jotka milloinkaan olivat menneet Atlantin yli. Niin, monella näistä raaoista veitikoista oli kylliksi älyä ymmärtääkseen sellaisia asioita, ja sentakia on vähemmän ihmeteltävää, että he olivat joutuneet tähän häikäilemättömän lainsuojattoman elämään. Lisäksi, kun vain onnistuttaisiin, niin meren toisella puolen ei oltaisi ollenkaan pahantekijöitä. Rikas kippari asettuisi siellä kauppiasruhtinaiden joukkoon. Hän pääsisi parhaaseen seuraan, ja hänet otettaisiin hyvin vastaan. Ei merkitsisi mitään, että hänen kätensä olisi verentahraama ja hänen otsallansa syyllisyyden leima. Meidän päiviemme kuninkaat, ruhtinaat ja keisarit ovat samalla tavoin polttomerkillä varustetut, mutta kaikesta siitä huolimatta naisen hieno, valkea käsi on halukas tarttumaan heidän käteensä ystävyyden ja hyväksymisen sydämellisessä syleilyssä. Kun maailman silmien edessä on sellaisia korkeita esimerkkejä, ei ole ihme, että on orjakauppiaita — ei ihme, vaikka olisi merirosvoja. On vain omituista, että näitä ei ole enää.
"Pandoran" miehet olivat iloisia ja hauskalla päällä, kun he näkivät kutterin katoavan taivaanrannan alapuolelle ja huomasivat, että se luopui takaa-ajosta. Heidän työnsä tulisi nyt olemaan mitä helpointa, sillä purjehdus Atlantin poikki Guinean lahdesta Brasiliaan on helpoimpia matkoja merimiehelle. Pasaadituulet puhaltavat melkein aina hänen edukseen. Kunnossa oleva alus kiitää tasaisesti pitkin merenpintaa, ja purjeita tarvitsee vain harvoin muuttaa. Matka tuntuu enemmän jonkun hiljaa virtaavan joen virrassa sohimiselta kuin matkanteolta leveän aaltoilevan Atlantin pinnan yli.
Voi! Vaikka me kuljimme tasaisesti, ei matka suinkaan ollut miellyttävä ajanjakso minun elämässäni. Minun oli oltava läsnä yhtämittaisen kärsimyksen näyttämöllä; joka päivä — niin, joka tunti kouristi tuska sydäntäni sillä ei kulunut tuntiakaan, ilman jotakin tuskallista näytelmää aluksemme "puolikannen" kurjien asukasten keskuudessa.
Minun ei tarvitse tässä kuvailla orjalaivan tavallisia kärsimyksiä. Niistä on kerrottu monissa kirjoissa, ja minä luulen, että sydäntäsärkevimmät tarinat, mitä on kerrottu eivät ole hiukkaakaan liioitellut. Omat kokemukseni saavat minut vakuutetuksi siitä, että useimmat niistä ovat totuuden rajojen sisäpuolella. "Pandoralla" näitä kurjia raukkoja kohdeltiin niinkuin on tavallista muissakin orja-aluksissa. Heitä pidettiin alhaalla, tiheään sullottuina ja ilman mitään laitoksia nukkumista tai edes pitkällään oloa varten. Heidän oli pakko kasautua yhteen ja maata toinen toisensa päällä! Heillä ei ollut edes tarpeeksi tilaa istua kaikki yhtaikaa, ja ilma, jota heidän oli pakko hengittää, oli pilaantunutta sekä kaikkia terveysopin periaatteita uhmaavaa. Heitä syötettiin ja juotettiin aivan niinkuin maanviljelijä ruokkisi sikojaan tai karjaansa ja itse asiassa heitä kohdeltiin kaikissa suhteissa niinkuin karjaa, kun sitä viedään meren poikki — ehkä ei aivan niinkään hyvin. Eläintenkään suhteen ei olisi menetelty niin julmasti. Heitä päästettiin kannelle vain neljä tai viisi kerrallaan ja ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä jälkeen heidät pakotettiin pitemmittä mutkitta sukeltamaan takaisin inhoittaviin asuntoihinsa, ja armoton ristikko suljettiin heidän jälkeensä.
Ristikon yläpuolella oli vartija ladattuine musketteineen ja pistimineen; jälkimäistä käyteltiin mitä mielivaltaisimmalla ja julmimmalla tavalla. Tarkoituksena oli saattaa nuo kurjat raukat sellaisen pelon valtaan, että se olisi lamauttanut kaikki salaliiton tai kapinan yritykset, sillä näitä pelätään joskus orjalaivalla.
Tietysti sellainen kohtelu pian saavutti tarkoituksensa. Muutamissa päivissä oli ilmeinen muutos huomattavissa onnettomien uhrien kasvoissa ja ulkomuodossa. Heidän ruumiinsa kävivät laihoiksi, heidän poskensa kuihtuneiksi ja heidän silmänsä painuivat syvälle kuoppiinsa. Heidän korkealla olevat poskiluunsa nousivat korkeammalle ja antoivat kasvoille laihan, sutta muistuttavan ulkomuodon, joka oli kauhea katsella. Kiiltävän musta väri hävisi heidän kasvoiltaan, ja iho sai vaaleahkon, tomuttuneen näön, ikäänkuin he olisivat kieritelleet itseään jauhoissa.
Oli tosiaan kauhea näky, kun Jumalan kuva täten muuttui enemmän paholaista muistuttavaksi — kauhea näky, ja joka hetki kouristi sydäntäni murhe sekä tuska.