Niin ei ollut "Pandoran" muiden miesten laita. He söivät ja joivat ja olivat iloisia joka suhteessa. He eivät edes ajatelleetkaan noiden alhaalla olevien kurjien raukkojen kärsimyksiä, joiden huokaukset usein olivat kaikuna heidän nauruunsa. Ei, nämä neekerit olivat vain eläimiä, joita saattoi ostaa ja myydä, ja sellaisina he itse asiassa pitivät niitä.
NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU
Minä säästän lukijalta monta yksityisseikkaa tältä "Pandoran" matkalta. Oli vain harvoja tapauksia ulkopuolella laivaa, jotka keskeyttivät yksitoikkoisuuden — ei edes yhtäkään purjetta nähty kahteen viikkoon sitten kun oli lähdetty Guinean lahdesta. Mutta laivassa sattui kylliksi tapauksia, joiden yksityiskohdat säästän lukijalta.
Yhdestä täytyy minun kertoa aivan yksityiskohtaisesti. Siinä voi huomata kauhistavia asioita, jotka riittäisivät tuhanteen tapaukseen, ja tahtoisin säästää lukijaa niistä mikäli mahdollista. Mutta jos tekisin siten, tulisi kertomukseni loppumaan äkkiä, sillä tästä sattumasta riippuu tarinani jatkuminen.
Sattuma on tuskin oikea nimi siitä käytettäväksi. Se oli enemmän kuin pelkkä sattuma, se oli peloittava ja kauhea onnettomuus, ja silmätessäni taaksepäin elämäni tapauksia on tämä yksi niitä, jotka kohoavat muistiini surullisimpina ja synkimpinä; itse asiassa, kun se tapahtui, vaikutti se mieleeni niin kauhistavana, että kului pitkä aika, ennenkuin saatoin ajatella mitään muuta. Vielä nytkin, pitkien vuosien kuluttua, tuo hirveä näytelmä, johon jouduin näkijäksi ja osittain myötävaikuttamaan, kulkee usein muistini silmien ohitse, ja sen kauheat näyt kuvastuvat minulle todellisuuden kaikessa tuskallisessa eloisuudessa.
Kuunnelkaa siis! Minä selvitän tämän hirmuisen tapahtuman laadun.
Kuten jo on sanottu olimme me olleet noin kaksi viikkoa merellä suotuisan tuulen puhaltaessa melkein koko ajan ja olimme saapuneet keski-Atlantille, toisin sanoen noin puoliväliin Afrikassa olevaa Cape Palmasia ja Etelä-Amerikan itäisintä kärkeä — me olimme tietysti sen tähden monen sadan mailin päässä kummaltakin rannalta.
Tuuli oli yhä lauhkea, sillä me purjehdimme eteläisessä paasadituulessa, ja kaikki näytti lupaavan nopeata pääsyä Brasilian rannikolle. Minä olin itse iloissani etenemisestämme, sillä minä pidin jokaista päivää kokonaisena kurjuuden viikkona ja jokaista tuntia päivänä, en ainoastaan itselleni, vaan myös niille kurjille olennoille, jotka elivät kidutuksessa ja joita kuoli joka päivä tästä kidutuksesta. Joka päiväkö? Joka tunti, voin miltei sanoa, heitä kuoli, ja heidän ruumiidensa molskahdus, kun ne vieritettiin pitemmittä mutkitta laidan yli, oli käynyt yhtä tavalliseksi tapaukseksi kuin vahtikellon soittaminen. Laidan yli heidät viskattiin kaikessa kauheassa alastomuudessaan — aivan kuin olisi heitetty kuollut koira — ei edes kanuunankuulaa tai kiveä sidottu heihin upottamaan heidän ruumiitansa vedenpinnan alle. Päinvastoin moni heidän ruumiistaan jäi kuoleman jälkeen luonnottomalla tavalla paisuneena meren pinnalle, ja niiden saattoi nähdä vanavedessämme keikkuvan ylös ja alas aalloilla jotka aluksen emäpuu oli tehnyt kulkiessaan veden läpi. Tämä kauhea näky ei ollut koskaan kovin pitkää aikaa silmiemme edessä. Vaikka se toistui usein, oli se tavallisesti lyhyt ja loppui äkkinäiseen kiistaan syvyyden hirviöiden välillä vaahdon ja kuohujen keskellä, joita niiden pyrstöjen voimakkaat iskut olivat nostaneet korkealle, kunnes paikan yläpuolella näytti olevan pilvi, mikä peitti alapuolella tapahtuvan kauhean taistelun. Sitten kun tämä pilvi hitaasti hälveni saattoi nähdä, ettei meressä ollut enää ihmishaahmoa, mutta sen paikalla voitiin huomata joitakin raadeltuja jäännöksiä ja haikalan purjemainen evä, joka pisti esiin pinnan yläpuolelle tai liukui nopeasti veden lävitse.
Tämä oli alussa ollut minusta tuskallinen näky, kun taas, uskomatonta kertoa, se tuotti vain huvia "Pandoran" miehistölle. Mutta lyhyessä ajassa oli se toistunut niin monta kertaa, ettei se enää herättänyt heidän mielenkiintoaan hetkellisenäkään huvituksensa, ja minun — toivoakseni ei sydämeni kovettunut, vaan ainoastaan tottui kestämään tuskaa — minuun vaikutti kauhea näky päivä päivältä yhä vähemmän.
Minulla oli mittaamattomia mahdollisuuksia tehdäkseni huomioita noista merihirviöistä, haikaloista. En epäile ollenkaan, että monet niistä olivat seuranneet meitä koko matkan Afrikan rannikolta, sillä niissä oli useita, joiden ulkomuotoon minä olin tottunut tarkattuani niitä päivä päivältä. Itse asiassa monella niistä oli tuntomerkkeinä sellaisten vanhojen haavojen arvet, joita ne luultavasti olivat saaneet otteluissa omaa lajiaan olevien vastustajien kanssa tai tappeluissa joidenkin muiden saaliinahnaiden syvyyden hirviöiden kanssa. Näistä arvista saatoin minä erottaa toisistaan useamman kuin yhden hain; olen varma siitä, että ne olivat seuranneet meitä koko matkan, sillä minä olin pannut merkille joitakin "leimalla" varustettuja yksilöitä, kun purjehdimme pois lahdelta. Minä olin myöskin huomannut, että niitä oli useanlaatuisia, vaikka merimiehet panivat vähän huomiota eroavaisuuksiin, sanoen niitä kaikkia hyvintunnetulla, luonteenomaisella nimellään, "haikaloiksi." Itse asiassa eivät minun omat huomioni niistä olleet kovin tarkkoja tai tieteellisiä. Minulla oli liian paljon ajateltavaa samoinkuin toimitettavaakin, että olisin voinut usein suunnata ajatuksiani aluksen rajojen ulkopuolelle, ja vain silloin tällöin omistin jonkunverran huomiota merelle tai sen evillä varustetuille asukkaille. Yhtä asiaa en voinut olla huomaamatta, nimittäin että haikalojen lukumäärä oli joka päivä kasvanut ja kasvoi yhä. Ja nyt, toisen viikon lopulla, saattoi niitä nähdä parkin ympärillä tusinoittain — joskus liukuen poikki sen väylän ja joskus uiden samaan suuntaan kuten joukko merisikoja! Toisinaan niitä saattoi nähdä joka puolella aluksen ympärillä niiden katsellessa sen kylkiä ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hypätä laivaan, sekä tuijottaen ahnaasti silmillään niinkuin nälkäiset koirat, jotka odottavat että niille heitettäisiin luu.