Sille, joka ei ollut tottunut siihen, sellainen olisi ollut pelottava näky, mutta minä olin muiden mukana käynyt niin tottuneeksi näihin haikalojen mielenilmaisuihin, että minä saatoin katsella niitä tuntematta vähintäkään levottomuutta.
Mutta on palattava sen peloittavan onnettomuuden kertomiseen, jonka olen luvannut kuvailla.
NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU
Me olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta.
Tämä tosiasia muistettakoon.
Eräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin tavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin perämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai raaka ravistaminen — tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä tehdäkseen siten.
Erityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä — mistä syystä, en voinut arvata — ja käyttäen hyväkseni armonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en milloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen.
Oli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko paistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen — se oli enimmät ajat pimeä kuin vankila — aivan tavattomalla loistolla, ja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä olevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka tulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että se hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla kannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin odottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle.
Ei hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin varmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä parempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni, ja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä vedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat vaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten itseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja sukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle.
Päästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa ei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen vaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain kaksi miestä — he olivat ulkomaalaisia — ja he keskustelivat omalla kielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli jotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä, vaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa kanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta, joka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan "Pandoralle."
"Ehkä", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, "ehkä purje on näkyvissä —- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?"