En voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes perämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta sisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas ruumaan.
Minä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä. Minä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa puoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten.
"Mikä nyt on, Ben?" kysyin minä.
"Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!"
"Mitä uutisia?"
"Vedestä on selvä!"
NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU
Minuun ei tämä lyhytsanainen pikku tieto vaikuttanut siten, kuin se olisi tehnyt, jos minä olisin tietänyt enemmän merestä, ja ehkä minä olisin välittänyt siitä vieläkin vähemmän, jollen olisi nähnyt ympärillä olevien synkkiä katseita ja pelokasta muotoa. Se ei tyrmistyttänyt minua ensi ilmoittamalla, mutta ei kulunut kauan, ennenkuin olin tarpeeksi tietoinen noiden yksinkertaisten sanojen kauheasta merkityksestä — "Vedestä on selvä!"
Ollen ymmällänne lauseen kieliopinvastaisesta rakenteesta te luultavasti kysytte, mitä se tarkoitti. Minä sanon sen teille.
Se tarkoitti sitä että kaikki "Pandoralla" oleva raikas vesi oli käytetty — että vesitynnyrit olivat tyhjät ja me olimme keskellä Atlantin valtamerta ilman pienintäkään mahdollisuutta uuden varaston saamiseksi — että kuluisi viikkoja, ennenkuin me mahdollisesti pääsisimme maihin — että polttavan, troopillisen auringon alla, joka paistoi meidän päällemme yhtämittaa, yksi viikko olisi tarpeeksi, jotta jano tekisi tehtävänsä; mutta jos joku eläisi tämän ajanjakson yli, silloin toinen viikko tekisi lopun hänestä — lyhyesti sanoen jok'ikinen meistä oli tuomittu menehtymään kahden viikon kuluessa! Mustain orjien ja valkoisten herrojen — kiduttajain ja uhrien — syyttömien ja syyllisten, kaikkien täytyi sortua samaan kohtaloon — jokaisen "Pandoralla" olevan elävän olennon täytyi kuolla!