— Minä antaisin viisituhatta!
— Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole saatavissa Saint Louisissa.
— Mitä herra Choteau sanoo?
— Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa vaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan valkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina eivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat sellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista, mutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja niistäkin vaadittiin suuret summat.
— Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen… suurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä saa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?
— Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli kuunnellut kaksinpuhelua. — Mistäpä muualta kuin preerialta.
— Preerialta! toisti isä koneellisesti.
— Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle valkoisen puhvelin, takaan sen.
— Hurraa, Francis, huudahti Basil, — olet oikeassa! Samaa aioin ehdottaa itse.
— Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa ajatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin prinssillekin. Annoin melkein lupauksen!