Vanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä ilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.
Lucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.
— Isä, sanoi hän, — on totta, että herra Choteaulla on paljon kokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä tosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen väittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint Louisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä paitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että intiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä suuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa. Tämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja miksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme, sanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.
— Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä ilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa ehdotuksesta. — Tulkaa sisään… Syötyänne illallisen voimme jutella asiasta paremmin.
Näin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana takaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin seuratessa heitä.
Asiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.
Isä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa tuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat innokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee mainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin lähteä.
Luonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus. Häneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa osoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi kaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin. Usein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli kasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja " mes jeunes chasseurs " [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella kasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä riippui.
Hän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia, heittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä kallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä nuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut heidät nukkumaan taivasalla — pimeässä metsässä, suojattomalla ruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain, ainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät elämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota hän oli heille opettanut — etenkin Lucienille, — tekisi heille tarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista, juurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä tietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman piikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista kompassittakin — tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä. Kaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan tunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän kodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.
Eversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät ruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin levottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä kolmaskin syy — ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti luonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen lähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen museoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin käsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän luonnontutkijallamme se oli voimakas.