Ensiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät kuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan Hugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei olisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin toimeen ilman häntä.
Totuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet kenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta — ja he tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että Hugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä — aivan päinvastoin — enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut ratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha eversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia mukaan.
Hugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä, nimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi paistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa sorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta metsästykseen Hugotilla — vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa isäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä — ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja intiaanit… Huh, intiaanit!
Nyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun muistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista heimoa — monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita he tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai myrkyllinen hämähäkki, — luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja varmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui päästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin luonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että eversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä kuin lähettää heidät villien pariin.
Mihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän ikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän ikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille vihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä nylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät heidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.
Vai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin ystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos heidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti saaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin nähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että puhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita nimitetään "sota-alueiksi" — toisin sanoen sellaisilla tienoilla, missä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.
Juuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin muualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa joutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle määrätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne kaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin tosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä puhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla, joskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä. Intiaanien puolueettomilla eli "sota-alueilla" voi tänään tavata ystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla hetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää päänahkansa tuossa tuokiossa.
Kolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin minä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti luonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä sellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan käsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka selitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen noustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen taskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun nahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:
— Talleta tämä tarkoin, Basil… tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä sitä koskaan käsistäsi… henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon kanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!
Basil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin metsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa ripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti kättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen muista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja nykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa nauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.