Olette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista — joka oli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla merkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että viime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen hyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit yleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan maaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu profeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö itsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin ristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan intiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta hän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä kuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa. Ja tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli "calumet" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka intiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja hieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli profeetta käynyt.
Kysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja miksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää. Tekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli monta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti — poikien isä — tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän merkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi ystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai vastaanottaa punaisen rauhanpiipun.
Profeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi samoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle hyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita tämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli opettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se intiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin liikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee — saman heimon miehiä, johon sekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää jäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet tai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien paimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen rauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat veljeksemme.
Ennen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien avulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin intiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä tarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän retkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien rohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin puhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat laumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat jäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään vaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai surmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus otettiin tietysti ilolla vastaan.
Voisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta pelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin. Riittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä metsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin kaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty Lucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin huolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.
Seikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät kotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden intiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat turvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on selvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.
Iäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan — "nuorista Nimrodeistaan", kuten hän heitä nyttemmin nimitti — ja kuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä mielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia etsiessään.