Mutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan taikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi intiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli kärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil oli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän tointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän tuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli heti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä olivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen kiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua kumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana Basil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.
Nyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan ja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti tavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä kierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta veljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat raahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat sidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet liikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.
Basil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä päätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo tullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi pelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään tehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden koettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä ympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas rintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja vain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista esitystä.
Miehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja nähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli vihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti käsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista tannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa oli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan siteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät ymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä ja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan. Vihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton väittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä päätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat tarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.
Äkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi joukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti maahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus oli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna. Pojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja jokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät valmistelut.
Heillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa hukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat kedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian tarjoutuisi.
Onneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa ja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui häneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä — jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.
Niin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet metsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän huomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön — punertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen kivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin arvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän päästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen käsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi takaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen, jokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä intiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti. Katseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja toiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun intiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen selitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja tyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti nämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen ja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin intiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut juoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.
Kaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti kuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän eteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat aikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla, näyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten kunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin etusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli vietykin.
Ihmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa piipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja salaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman lyhytsanaisesti.