Francis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli viimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki oli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa ja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää hetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi tunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.
Basilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla istunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä mielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa. Nähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän väliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen tunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista lurjuksista.
Vartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton ensimmäiset valojuovat.
— Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, — on jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen ja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista hiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota ketään.
Basil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin. Mutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet olivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki viidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa näytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä kohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän ampui huolimattomasti.
Laukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa samanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat metsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus ei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen kajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!
Kaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat kyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa. Sillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil, joka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit tarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät ajatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet vastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme siihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät henkiin vai ei — koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän joukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti ärsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden ja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he luopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin kaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät hevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä kuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit saapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten koko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.
He saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän, matalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa oli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa riippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita, leirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, — kaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.
Vangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän kiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma ulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina, mutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he päästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät vankejaan uhkaavin katsein ja elein.
He aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja pistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen jälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja raahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän päänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja nauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan hukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään pelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut tarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon huvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle ja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.