Päästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi kummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen näykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle yhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja yrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin virumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit jatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät syöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää ahdistajansa etupuolellaan.
Oli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne olisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi pojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä juolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien terävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa selänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet hajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä alkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa. Vain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta vihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen sydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen puolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi liikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se oli kuollut.
Päästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille nylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän kummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen lähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei ollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä vähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä kalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä pitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui heidän sormiinsa!
Mikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin pian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat ratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli satanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan kieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin kaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen värityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset metsästäjämme.
— No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil potkaisten kuolleen sonnin ruumista. — Ainakin meillä on nyt tuoretta lihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.
Näin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme alkoivat nylkeä eläintä.
IHMEELLINEN PUSSI
Sinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen tuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan käyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat päättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen seuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen itselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi useaksi päiväksi.
Oli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten aikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi vartijana häätääkseen sudet lihoilta.
Heidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä puhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan päähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä preeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli houkutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja tassuttelivat niityllä leirin ympärillä.