Niiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset, nopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset osoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.
Jo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden isot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin mölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla muuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin — vanhoja sonneja, jotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan pitävät.
Sanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa puhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan etsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden kovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne olivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan siitä, että ne olivat — valkoisia puhveleita!
Kysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö valkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä tarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa pikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen näkeminen, mutta niin monen näkeminen — lähes tusinan — aivan tavaton ja ennenkuulumaton seikka — se synnytti seikkailijoissamme kammoa. Kului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen kummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He saattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa. Vihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat puhveleita, ja myös valkoisia!
Ne eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat. Muutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät valkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli kuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut ainoatakaan mustaa tai ruskeata — ei ainoatakaan, jolla olisi ollut puhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi veljesten silmissä.
Pian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei sittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli sellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan niin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja pysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet toivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi eläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän retkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat viivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia kohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat miettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman laumasta.
He eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä jatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä eivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi heistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun taas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman ampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten tilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu velvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja tarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin. Lucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.
Basil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa sen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman etumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä, karjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas päänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta ikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti, kunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin lähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan eläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen kuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti taistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle aavikolle.
Jäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo, joka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien ajoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten kiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien vieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia, kunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan luoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin yhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät panostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman kaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.
Huomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää, kaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen talteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät sen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan maassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden puhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.