— Seis, Francis! sanoi Lucien. — Anna Basilin yrittää kiväärillään. Hän ampuu tarkemmin kuin sinä.
— Hyvä on, vastasi Francis. — Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa että minä olen valmiina.
Basil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän kiväärin ja tähtäsi otusta.
Puu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava tulppaanipuu — ukkosen tai myrskyn runtelema — ja seisoi hiukan erillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä kuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä oli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka olikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu. Se oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.
Sillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli toisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen eräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa. Metsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain pääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä pieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan läsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut ahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan tapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän säteistä.
Pojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään mielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja oli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään huomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin pelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi metrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.
Mikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan säikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä paitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä maalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin kuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt heitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä ylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin olikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili iso petolintu.
— Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. — Se on punapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.
Basil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa häilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai kiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan sillä hetkellä.
Lucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli leijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti siipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui melkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme poikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan iskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle puolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja kiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla voimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen korkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava vältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka kääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja suhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi takaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.