Tämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja pystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita taljojaan ja huopapeitteitään.
— Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, — että olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.
— Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.
— Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne ovat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä. Näen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista noissa puissa?
— Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. — Emme muuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.
— Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?
— Emme, sanoi Basil. — Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on silkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja, papayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä mesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita isoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.
— Ovat kyllä, vastasi Lucien, — mutta oletko koskaan huomannut niiden kaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?
— Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.