Hugot seurasi tietysti isäntäänsä kaikilla tämän eräretkillä. Samoin tekivät pojat niin pian kuin he pysyivät hevosen selässä. Näissä tilaisuuksissa talo suljettiin siksi aikaa, sillä koko tilalla ei ollut mitään taloudenhoitajaa tai muuta palvelijaa. Näin kartano jäi asumattomaksi välillä viikkokausiksi — sillä luonnontutkija teki seurueineen pitkiä retkiä ympäröiviin metsiin. Tavallisesti he palasivat tuoden runsaan saaliin — lintujen ja turkiseläinten nahkoja, kasveja ja harvinaisia kivinäytteitä. Sitten näiden uusien hankintojen järjestelyyn käytettiin päiväkaudet. Näin Landi ja hänen perheensä kuluttivat aikansa.
Hugot oli kokki, palvelija, tallirenki, hovimestari ja asiapoika. Mainitsin jo, ettei koko talossa ollut mitään muuta palvelijaa, — mies- tai naispuolista. Hugot toimi siis myöskin siivoojana. Hänen moninaiset tehtävänsä eivät olleet kuitenkaan niin vaikeat täyttää kuin olisi voinut otaksua. Eversti oli tavoiltaan yksinkertainen ja vaatimaton. Tämän vaatimattomuuden hän oli oppinut sotilaana ja hän oli kasvattanut poikansa elämään samalla tavalla. Hän söi yksinkertaista ruokaa, joi ainoastaan vettä ja nukkui telttavuoteella puhvelintalja allaan ja huopa peitteenään. Point Coupéessa asuva pesijätär piti liinavaatteet puhtaina eikä Hugotilla ollut läheskään niin paljoa puuhaa talousaskareissa kuin saattaisi luulla. Hän kävi joka päivä kylässä — torilla ja postikonttorissa, tuoden usein kirjeitä, joista monet olivat varustetut isoilla sineteillä ja ruhtinaallisilla vaakunoilla ja toisinaan, kun höyryalus oli poikennut laituriin, saapui kirjakääröjä — tieteellisiä teoksia — tai omituisia koneita.
Kaikesta tästä huolimatta metsästäjä-luonnontutkijan elämässä ei ollut mitään salaperäistä. Hän ei ollut ihmisvihaaja. Hän kävi usein kylässä ja rupatteli kernaasti vanhojen metsästäjien tai muiden siellä asuvien kanssa. Kyläläiset tunsivat hänet "vanhan everstin" nimellä ja kunnioittivat häntä. He oudostelivat vain hänen luonnontutkimusharrastuksiaan, jotka näyttivät heistä kummallisilta ja ihmettelivät myöskin, miten hän tuli toimeen ilman palvelijatarta. Eversti ei kuitenkaan vaivannut päätään heidän arveluillaan. Hän vain nauroi heidän uteliaille kysymyksilleen ja pysyi yhtä hyvissä väleissä kuin ennenkin.
Myöskin hänen pojistaan tuli varttuessaan kaikkien suuret suosikit. He olivat ikäisikseen erinomaisia ampujia, kykenivät ratsastuksessa kilpailemaan kenen kanssa tahansa, uivat Mississipin pyörteissä, osasivat meloa kanoottia, singahduttaa suopungin tai keihästää kissakalan kuin olisivat olleet täysikasvuisia miehiä. He olivat todellakin miehekkäitä poikia, ja yksinkertaiset kyläläiset, jotka vaistomaisesti tunsivat sen etevämmyyden, minkä kasvatus ja harjoitus oli näille nuorukaisille antanut heidän omaan sivistymättömyyteensä verrattuna, pitivät heitä arvossa sellaisina. Näistä eduistaan huolimatta pojat olivat ystävällisiä kylän asukkaita kohtaan, ja siksi heitä kunnioitettiinkin kaikkialla.
Kukaan naapureista ei koskaan käynyt everstin luona muuten kuin asioilla. Eikä hänen kartanossaan käynyt ketään muitakaan vieraita paitsi pari kolme New Orleansissa asuvaa entistä sotilastoveria, jotka noin kerran vuodessa saapuivat häntä tervehtimään muistellakseen menneitä ja maistaakseen hänen hirvenpaistiaan. Tällaisissa tilaisuuksissa "Napoleon le Grand" oli tietysti tärkeimpänä puheenaiheena. Landi jumaloi Napoleonia, kuten kaikki keisarikunnan vanhat sotilaat, mutta oli eräs Bonaparten perheen jäsen, jota kohtaan luonnontutkija tunsi vieläkin suurempaa, hartaaksi ystävyydeksi kehittynyttä kiintymystä. Tämä oli Musignanon prinssi Charles Lucien.
Eivät kaikki Bonapartet ole olleet pahoja. Eräät tuon merkillisen suvun jäsenistä ovat osoittaneet maailmalle omistavansa yleviä hyveitä. Musignanon prinssin hiljaisia tutkimuksia luonnontieteilijänä voidaan pitää valloituksina luonnonvaltakunnassa ja vaikka ne ovatkin joutuneet keisarin loistavampien ja verisempien mainetöiden varjoon, oikeuttavat ne kuitenkin hänet paljon paremmin nauttimaan ihmisten kiitollisuutta ja kunnioitusta. Hän olikin Landin todellinen sankari.
Eversti Landi oli jo monta vuotta viettänyt kuvailemaamme elämää. Viimein sattui tapaus, joka oli koitua hänen turmakseen. Hän oli saanut haavan sääreensä sotaretkellä Espanjassa. Putoaminen hevosen selästä avasi haavan uudestaan, ja jalan poistaminen tuli välttämättömäksi. Se pelasti hänen henkensä, mutta hän ei ottanut enää osaa metsästyksen huveihin, vaikka kykeni yhä antautumaan luonnontutkijan harrastuksiin. Hän kykeni puujalallaan liikkumaan talon lähistöllä ja nurmikolla karsimassa puita ja hoitelemassa lemmikkieläimiään, joiden lauma oli kasvanut varsin lukuisaksi, ja Hugot seurasi häntä alati kuin varjo. Pojat kävivät sen sijaan eräretkillä ja keräsivät kivinäytteitä entiseen tapaansa ja heidän elämänsä kulki melkein tavallista rataansa.
Näissä oloissa tutustuin ensi kerran luonnontutkijaan, Hugotiin ja hänen kolmeen poikaansa, jotka ovat pienen kertomuksemme sankarit.
Nuori lukijani, salli minun tutustuttaa sinut heihin lähemmin. Luulen, että pitäisit heistä — kaikista kolmesta — ja viihtyisit hyvin jonkin aikaa heidän seurassaan.