Vedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat seikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.
Heidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä virkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät useimmat matkustajat.
Niinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun varteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he olivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he aikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista ja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen matala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana toisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä, ja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä, oli sinne kymmenenkin — niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas ilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua metsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa. Pojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun Francis huudahti:
— Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. — Puhveleita! Puhveleita!
Basil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi matalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli ilmeisesti muita pienempi.
— Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. — Tarkatkaa niiden kokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.
Hänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta ei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he saattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä. Niiden täytyi olla puhveleita — hirvet ja kauriit näyttäisivät punertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne voineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla kolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus lähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria. Tämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos koskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä ne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla puhveleita.
Nuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka ensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän, koska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus — pitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.
Seurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään niistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat maistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta, joka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi ryhdyttävä asiaan?
— No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen puhvelinpyydystäjän sävyyn.