Kolme salaperäistä olentoa viipyivät yhä melkein samassa paikassa, noin viidenkymmenen metrin päässä pojista. Ne eivät pysyneet kuitenkaan liikkumattomina. Kaksi pienempää juoksenteli ympäriinsä, milloin loitoten pystyssä seisovasta olennosta, milloin palaten ja nähtävästi hyväillen sitä kuten ennenkin. Se kumartui tuon tuostakin ikään kuin vastaten niiden hyväilyyn ja — milloin ne eivät olleet saapuvilla — ikään kuin poimiakseen jotakin maasta. Sitten se nousi jälleen pystyyn jääden liikkumattomaksi kuten ennenkin. Kaikki tämä tapahtui muuten täydessä hiljaisuudessa.
Eläimissä oli jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa, ja pojat tunsivatkin levottomuutta katsellessaan niitä. He eivät tienneet mitä tehdä. He puhuivat kuiskailemalla neuvotellessaan keskenään. Hiipisivätkö he hevostensa luo, nousisivat satulaan ja ratsastaisivat tiehensä? Siitä ei olisi mitään hyötyä; sillä jos he olivat nähneet intiaanin, oli toisia epäilemättä lähettyvillä ja ne voisivat helposti päästä heidän jäljilleen ja saavuttaa heidät.
He olivat varmat, että oudot olennot olivat tietoiset heistä, sillä saattoihan selvästi kuulla heidän kolmenkymmenen metrin päähän sidottujen hevostensa kuopivan maata ja pureskelevan ruohoa. Sitä paitsi yksi eläimistä oli koskettanut ja haistellut Francisia, joten ei voinut epäilläkään, etteikö se tietäisi heidän läsnäolostaan. Olisi siis turhaa yrittää päästä huomaamatta pois. Mitä sitten oli tehtävä? Kiipeäisivätkö he puuhun? Se oli heidän mielestään yhtä hyödytöntä ja he luopuivat siitäkin tuumasta. Lopuksi he päättivät pysytellä paikoillaan, kunnes heidän salaperäiset naapurinsa joko hyökkäisivät tai he itse kirkkaammassa päivänvalossa kykenisivät erottamaan, mitä eläimet oikeastaan olivat.
Päivän edelleen valjetessa heidän pelkonsa ei kuitenkaan vähentynyt, sillä nyt he erottivat pystyssä seisovalla olennolla kaksi paksua, tukevannäköistä käsivartta, joita se piti ojennettuina vaakasuoraan, liikutellen niillä omituisella tavalla. Sen väri näytti punertavalta, jota vastoin pienet eläimet olivat pikimustia! Jos he olisivat olleet Afrikan tai Etelä- eikä Pohjois-Amerikan metsissä, he olisivat otaksuneet suurempaa olentoa jättiläisapinaksi. Mutta näissä olosuhteissa he tiesivät, että niin ei voinut olla.
Valo välähti äkkiä kirkkaammaksi pilven poistuttua itäiseltä taivaalta. Esineet voitiin erottaa selvemmin, ja nyt salaisuus, joka niin kauan oli pitänyt nuoret eränkävijät tuskallisessa jännityksessä, sai ratkaisunsa. Iso eläin nousi ja seisoi kyljittäin heitä kohti. Sen pitkäkärkinen kuono, lyhyet pystykorvat, paksu ruumis ja pörröinen turkki ilmaisivat, ettei se ollut intiaani eikä muukaan ihmisolento, vaan suuri takajaloillaan seisova karhu.
— Emokarhu pentuineen! huudahti Francis. — Mutta sehän on punertava, vaikka penikat ovat sysimustia!
Basil ei pysähtynyt tekemään tällaisia huomioita. Hän oli hypähtänyt ylös ja nostanut kiväärinsä, heti kun näki, mikä eläin se oli.
— Älä Jumalan tähden laukaise! huusi Lucien. — Se voi olla harmaakarhu!
Hänen varoituksensa tuli liian myöhään. Basilin pyssy paukahti, karhu putosi kontilleen ja tanssi tantereella ravistellen päätään ja korskuen raivokkaasti. Valo oli pettänyt Basilin, sensijaan että hän olisi osunut sitä päähän, kuten oli aikonut, luoti kilpistyi sen kuonosta tekemättä eläimelle suurempaa vauriota. Mutta karhun kuono on sen arin kohta, ja isku siihen ärsyttää pelokkaimmankin sukunsa edustajan vihaisimpaan vimmaan. Niinpä nytkin. Nalle näki, mistä laukaus ammuttiin, ja niin pian kuin se oli muutaman kerran ravistanut päätänsä se lähti laukkaamaan poikia kohti.
Basil käsitti nyt, miten varomattomasti hän oli menetellyt, mutta ei ollut aikaa katumisiin. Ei ollut edes aikaa rientää hevosten luo. Ennen kuin he saavuttaisivat ne ja irrottaisivat ne vaajoista karhu tavoittaisi heidät. Joku heistä joutuisi sen uhriksi.