— Ne ovat liian isoja ja juoksevat liian kömpelösti ollakseen javaleja, huomautti Lucien.
— Karhujako? arveli Francis.
— Ei, ei, ne eivät ole kyllin isoja karhuiksi.
Kaikki kolme olivat ymmällä.
He olivat nousseet polvilleen, heittäneet huovat tieltään, ja jokainen oli tarttunut pyssyynsä, jonka he nukkuessaan pitivät aina lähellään.
He jäivät tähän asentoon siristäen silmiään nähdäkseen hämärässä nuo kaksi mustaa otusta, jotka olivat pysähtyneet noin viidenkymmenen metrin päähän. Yhtäkkiä heidän näkyviinsä kohosi suoraan eläinten edessä miehen hahmo. Sen sijaan, että se olisi väistänyt niitä, niin kuin pojat odottivat, olento jäi paikalleen. Vielä enemmän he kummastuivat, kun molemmat eläimet juoksivat sen luo ja näyttivät hyppelevän sitä vastaan ikään kuin yrittäen hyökätä sen kimppuun! Mutta niin ei voinut olla, koska olento ei liikkunut minnekään. Päin vastoin se näytti hetkisen perästä kumartuvan hyväilemään niitä!
— Mies ja kaksi koiraa, kuiskasi Francis, — kenties intiaani!
— Mies se kai on, vastasi Lucien myöskin kuiskaten. — Mitäpä se muuta voisi olla, mutta nuo eläimet eivät ole koiria, jos koskaan olen koiria nähnyt.
Tämän Lucien lausui pontevasti ja vakavalla äänellä, joka sai veljekset vetäytymään lähemmäksi toisiaan.
Kaiken aikaa Marengo seisoi heidän vieressään, sillä he estivät sen hyökkäämästä eteenpäin. Koira ei ollut herännyt ennen kuin Francisin ensimmäinen huuto sen havahdutti. Uupuneena edellisten päivien juoksemisesta se oli nukkunut sikeästi, kuten sen isännätkin. Kaikkien hätkähtäessä valveille melkein samaan aikaan, sananen Basililta oli taltuttanut sen, sillä se oli hyvin opetettu eikä sillä ilman hänen antamaansa merkkiä ollut tapana hyökätä minkään olennon, edes luonnollisten vihollisten kimppuun. Se pysyi siis paikallaan tuijottaen samaan suuntaan kuin pojatkin ja päästäen silloin tällöin heikon, melkein kuulumattoman murahduksen, jonka hillitty raivo osoitti kuitenkin, ettei se katsellut noita omituisia otuksia ystävinä. Ehkä se tiesi muita paremmin, mitä ne olivat.