Tämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen pian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit olivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen leiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni tuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti yksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita tarvekalujaan.
Mikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli seikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat kunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että nämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei niitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin tavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet kalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan. Villisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat alkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden ulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli luultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja tämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.
Oli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan, muutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden eläinten torahampaissa.
Javalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti nimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin hyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin joukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät sekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on niillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat tekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat eläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia vaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes jokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat meksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään korkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän piirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.
SEIKKAILU ENNEN AAMIAISTA
Paikka, johon veljekset nyt leiriytyivät, oli valkotammea ja harmaata saksanpähkinäpuuta kasvava lehto. Melkein lehdon keskustassa pulppusi lähde, ja hevoset sidottiin sen lähelle, koska siinä kasvoi runsaasti mehevää mezquite -heinää. Kuivatun lihan, joka oli poikien pääasiallisin muona, oli Jeanette paetessaan pudottanut, joten he siis saivat olla ilman. Ensi kerran retkensä alusta lukien saivat kaikki neljä — Lucien, Basil, Francis ja Marengo — mennä levolle illallisetta! Aamiaisekseen he saivat kuitenkin yllin kyllin lihaa, sellaista kuin se oli, ja vähällä piti, etteivät he saaneet sitä varsin kalliisti maksaa.
Veljekset nukkuivat kentällä muutaman metrin päässä toisistaan. He olivat menettäneet telttansa ja nukkuivat siis ulkosalla. He makasivat ison, laajaoksaisen puun alla ja olivat nukkuneet yönsä varsin makeasti kääriytyneinä villapeittoihinsa. Aamu alkoi juuri sarastaa, kun jokin kosketti Francisin otsaa. Se tuntui kylmältä ja tahmealta ja herätti hänet heti painautuessaan hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän hyppäsi ylös kuin neulan pistämänä, ja hänen päästämänsä huuto herätti toisetkin. Käärmekö häntä oli koskettanut? Niin Francis luuli hetkisen ja pysyi yhä siinä luulossa hieroessaan silmiään auki. Mutta kun se työ oli tehty, hän näki vilahdukselta jotakin poisjuoksevaa joka ei voinut olla käärme.
— Minkä luulet sen olleen? kysyivät Basil ja Lucien yhteen hengenvetoon.
— Kai se oli susi, vastasi Francis. — Tunsin sen kylmän kuonon. Katsokaa, tuolla se menee! Kas vain — niitä on kaksikin!
Francis osoitti siihen suuntaan, mihin eläinten nähtiin juoksevan. Basil ja Lucien katsahtivat ja näkivät ne myöskin. Ne olivat suunnilleen suden kokoisia, mutta väriltään pikimustia eivätkä ollenkaan susien näköisiä. Mitä ne saattoivat olla? Ne pujahtivat äkkiä pimeämpään käytävään puiden väliin, ja pojat ehtivät nähdä niistä vain vilahduksen. He erottivat vielä niiden hahmot metsän siimeksestä, mutta eivät sen enempää. Mitä ne saattoivat olla? Ehkä javaleja? Tämän ajatuksen toi poikien mieleen varmaankin heidän äskeinen seikkailunsa näiden eläinten kanssa.