— Höyrytorven törähdyksestä tietenkin. Tunnen mikä se on. Kauriinsilmä … Cincinnatin postilaiva.
Samassa nähtiinkin valkoisen savupilven kohoavan puiden yli, ja sitten iso laiva työntyi esille joen mutkasta halkaisten keulallaan ruskeata vettä. Pian se pääsi nurmikon kohdalle, ja oli kuin olikin se miksi Lucien oli sen arvannut, nimittäin postihöyry Kauriinsilmä. Tämä oli voitto Lucienille, vaikka hän kantoi sen luonteenomaisella vaatimattomuudella.
Laiva ei ollut kulkenut monta minuuttia, kun sen kovaääninen törähdys kuultiin Point Coupéesta päin. Siitä he tiesivät, että se laski laituriin.
— Hugot! huusi eversti. — Siellä voi olla jotakin meille. Menehän katsomaan.
Hugot lähti asialle enempiä käskyjä odottamatta. Hän oli rivakka kävelijä, tämä Hugot, ja tuossa tuokiossa hän jo palasi. Hän toi tullessaan varsin paksun, komealta näyttävän kirjeen.
— Prinssi Lucienilta! huudahti Francis, joka ei laiminlyönyt sanoa ensimmäistä sanaa kaikkeen. — Se on prinssiltä, isä, minä tunnen sinetin.
— Hiljaa, Francis, hiljaa! sanoi isä, ontui verannalle ja käski noutaa silmälasinsa.
Kirje avattiin ja luettiin viipymättä.
— Hugot! huudahti eversti lopetettuaan lukemisensa.
Hugot ei vastannut mitään, vaan asettui isäntänsä eteen, käsi sotilaalliseen tapaan kohotettuna ohimolle.