Entä toinen?
Kaikki kolme kuuntelivat. He kuulivat hevosten kuopimista ja korskuntaa ja ylinnä kuului Jeanetten kiljunta. Sitä kesti muutama minuutti ja vihdoin kaikki oli jälleen hiljaista.
— Jeanette-parka! ajattelivat he. — Toinen peto on surmannut sen ateriakseen. No… meidän on tultava toimeen muulittamme, ei tässä muu auta.
He vartioivat päivänkoittoon asti yhä peläten, että puuma palaisi kumppaniaan etsimään. Sade oli alkanut, vettä tuli kaatamalla, ja se sammutti kaikki heidän nuotionsa. He eivät yrittäneet sytyttää niitä enää, vaan seisoivat huovat hartioilla etsien parhaansa mukaan suojaa puiden alta.
Heidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he näkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja lähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut laukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet sille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut! Mutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi heitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella. Peräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan pelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman ja tappaen sen silmänräpäyksessä.
Peto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja ammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt hampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei olisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista — tällä tavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.
Oli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä ja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet sitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla monet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja matkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä tienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen partaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän vuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot — karhut, puumat, sudet, ilvekset ja javalit — olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet alavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina läheisissä metsissä.
Satuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa Jeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti. Muutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat avoimelle ruohoaavikolle.
YKSINÄINEN TÖYRÄS
Heidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi, joita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He vaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka taholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin silmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia malvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä nähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä, punaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät tulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa vaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili hohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua ja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui niiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä olivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden hienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä hyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa surisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä jonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja hippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden runsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti lentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin pari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.