Tämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista syvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti kuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet ilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei epäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että poikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian tasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva oli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan jokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain eläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen seutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät kokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.
Pojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla varmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle. He nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä kohti.
— Katsokaa! huudahti Francis. — Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään muutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.
— Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. — Jotkut niistäkin ovat aivan tuoreita!
— Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. — Mitä ne ovat?
— Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. — Paikkoja, missä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja lehmät.
— Niin kai, sanoi Francis, — mutta miksi ne niin tekevät?
— Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.
— Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, — että ne tekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista niitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden harjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.
— Ha, ha, ha! nauroi Francis. — Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!