Hän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei säikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti kehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi heidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.
— Ei, vastasi Basil. — Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää kohti. Tapaan teidät siellä… ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano sanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo hevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan kilometrin ratsastuksen.
Villihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät johtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä ryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen, katsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle tunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät ikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän hirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat entistä kiertoansa.
Ne olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta eivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat poistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana — ainakin Basil arveli, että se olisi viimeinen, — hän kehotti vielä veljiään ohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen heittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen kuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään useita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei välittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan valkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.
Nähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin kummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan erilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti oikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä jaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin päässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella niin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä suopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta ehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin, ohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden keskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle vain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai jollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.
Aron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen satulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä — sen kyllä aina ehti.
Aron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä kiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli kilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut enää veljiensä näkyvissä.
Pienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle arabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset eivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin vauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti lumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.
Takimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun näki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä olentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen, kunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja enää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan, vihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan kaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki, mistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti uudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.
Hänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti ajattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen eläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai ainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen koettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja että ajettu.