Pian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli villihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat tulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää näyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.
Ne juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin erottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien nähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi hetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi yhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner tömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.
Ehdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi kerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi seisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä noudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen seuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin taistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia sekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa pakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan, seurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon täsmällisyydellä!
Pojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois tulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat kernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki kolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi mustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa varjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska kesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.
Mustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella — mutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja viimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan laukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!
Kehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä läpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä. Todellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat yhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.
Pojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken kaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä — tuskin kahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja ja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas teräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja täplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät, jotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne entistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien sydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri kiitävää joukkoa.
Kaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen — niiden johtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt. Basil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta luontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta oria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä saattoi tuskin kuvitella.
Se oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen kokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät kyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat sen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja ollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon ensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi asiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli tuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen — valkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja punaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä hulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin, osoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.
Basilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu omistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan oli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa ratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä sen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä määrin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä maailmassa omisti — Musta Haukka ehkä poisluettuna — saadakseen tämän hevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin päässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla taidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun noista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli jotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan olleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut kerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin. Hän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.