— En tiedä, vastasi Basil, — mutta tuolla preerian reunalla on jotakin… tuolla etelän puolella, näettekö?
— Kyllä, se näyttää puuryhmältä.
— Ei, sanoi Basil, — eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden erillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää kohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.
— Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen mittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni ei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen täytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.
— Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.
— Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat laajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi. Puhveleja!… Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. — Ne ovat hevosmiehiä… kenties ratsastavia intiaaneja.
— Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.
— Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen silmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!
— Oikein, lisäsi Lucien, — hevonen se on. Mutta, ei sillä ole ratsastajaa… ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman ratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.
— Mustangeja! säesti Francis. — Hyvä on… se on näkemisen arvoista!