— Niin, sinäpä sen sanot. Pelkään, että se on tosiaan vaikeata, puhui eversti itsekseen mietteliäänä. — Pelkään pahoin, ettemme saa sellaista, mutta meidän on saatava, maksoi mitä maksoi… niin, maksoi mitä maksoi!
— Teen parhaani, eversti.
— Käy joka turkisliikkeessä Saint Louisissa, kysele metsästäjiltä ja ansoilla pyytäjiltä… tiedät kyllä, mistä heitä tapaat. Ellei sinua onnista, pane ilmoitus sanomalehtiin… ilmoita sekä englannin- että ranskankielellä. Mene herra Choteaun luo… mihin vain. Älä säästä kuluja.
— Restez tranquille, mon colonel[Olkaa huoletta, eversti!], teen kaiken sen.
— Valmistaudu siis matkaan. Vielä tänä iltana lähtee ehkä joku laiva jokea ylöspäin. Hiljaa! Kuulen juuri laivan äänen. Ehkä se on Saint Louisin laivoja.
Kaikki seisoivat hetkisen hiljaa ja kuuntelivat. Toisen, virtaa ylöspäin tulevan laivan ääni kuului selvästi.
— Se on Saint Louisin laivoja, sanoi Lucien. Lännen Kaunotar.
Lucien, jolla tässä suhteessa oli perin herkät korvat, pystyi höyrypillin äänestä tuntemaan melkein jokaisen Mississipillä kulkevan aluksen. Puolessa tunnissa laiva tuli näkyviin, ja huomattiin, että poika oli taaskin arvannut oikein. Laiva oli Saint Louisista ja Lännen Kaunotar.
Hugotilla ei ollut suuria lähtövalmistuksia tehtävänään ja ennen kuin laiva oli ehtinyt talon kohdalle, hän oli jo järjestänyt kaiken, saanut muutamia lisämääräyksiä ja pullean rahakukkaron isännältään — ja riensi Point Coupéen ollakseen laiturilla alusta vastassa.