He voivat useita kertoja susien ulvonnan seasta erottaa oudon äänen, joka erosi kokonaan näiden äänistä. Se oli jonkinlaista jatkuvaa, matalaa, valittavaa korskuntaa, ja se sai Jeanetten säpsähtämään ja Marengon hiipimään lähemmäksi heitä. Voisiko se olla puuman ääni tai, mikä oli vielä kamalampaa, harmaakarhun ärjyntää? Jälkimmäinen otaksuma ei ollut mahdoton. He olivat nyt seudulla, jossa näitä hurjia eläimiä tavataan, ja juuri sellaisella paikalla, missä jollakulla tai useammallakin niistä saattoi olla tyyssijansa.
Se oli hirveä ajatus ja olisi häätänyt unen poikien silmistä, jos he olisivat olleet varmoja, että harmaakarhuja oli todella lähistöllä. He päättivät kuitenkin olla kaikki nukkumatta yhtaikaa ja vartioida vuoroin. Tuleen syydettiin uusia puita, jotta he lieskan valossa voisivat nähdä laajalti ympärilleen. Sitten kaksi heistä meni jälleen nukkumaan kolmannen istuessa vartijana pyssy kädessä äkillisen hyökkäyksen varalta. Kullakin oli kahden tunnin vartiovuoro, ja näin päästiin aamunkoittoon, joka haihdutti heidän pelkonsa, koska mitään vihollista ei ollut näyttäytynyt heidän lähellään.
He alkoivat nyt liikkua, päästivät hevosensa laitumelle, peseytyivät lähteen kristallinkirkkaassa vedessä ja valmistivat aamiaisensa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että kuivattu liha riittäisi enää vain pariksi päiväksi, sillä sudet olivat anastaneet siitä melkoisen osan heidän viime leiripaikassaan. He alkoivat jo tuntea huolta vastaisesta muonastaan, koska tässä osassa maata ei näkynyt olevan muuta metsänriistaa kuin antilooppeja, ja heille oli jo kokemuksesta selvinnyt, miten vähän mahdollisuutta heillä oli niiden pyydystämiseen. Elleivät he tapaisi puhveleita, heitä voisi uhata nälkäkuolema.
Näin he ajattelivat valmistaessaan ja syödessään aamiaistaan ja päättivät tästä lähtien tyytyä puoliannoksiin karhunlihaa, säästääkseen sitä vähää, mitä heillä oli jäljellä.
Syötyään he keskustelivat vastaisesta matkasuunnastaan. Lähtisivätkö he tältä korokkeelta pohjoiseen, etelään, itään vai länteen? He olivat eri mieltä. Vihdoin kuitenkin kaikki sopivat siitä, että ennen kuin he tekisivät mitään päätöstä, olisi viisainta kiivetä kukkulalle ja tähystellä sen huipulta ympäröivää tienoota. Kenties he erottaisivat huipulta puhveleita, koska sieltä oli epäilemättä laaja näköala joka taholle ruohoaavikolle.
Ottaen pyssyt olalleen ja jättäen peitteensä ja muut tavaransa lähteelle he lähtivät jalkaisin etsimään paikkaa, mistä voisivat nousta kukkulalle. He kiersivät lännen puolelta, sillä heidän leirinsä sijaitsi lähellä törmän koilliskärkeä. Astuessaan eteenpäin he alkoivat pelätä, että ylöskiipeäminen olisi mahdotonta. Kallioseinät näyttivät kohoavan äkkijyrkkinä joka suunnalla! Siellä täällä niiden juurella oli suuria irtonaisia, ikään kuin ylempää pudonneita kivimöhkäleitä, puita kasvoi esiin jyrkänteen pinnasta takertuneina juurillaan kallion saumoihin. Siellä täällä ylimmällä reunalla seisovat männyt levittivät oksiaan tasangolle päin, aloekasvit, Aatamin neulat ja kaktukset lisäsivät paikan villiä maalauksellisuutta.
Poikien ehdittyä kukkulan läntisen kärjen luo, heidän silmiinsä osui jotakin uutta. Se näytti kallioriviltä tai matalalta vuorijonolta, joka kaukana lännessä kulki pohjoisesta etelään niin pitkälti kuin heidän silmänsä kantoivat. Ja kalliorivi se todella olikin — sarja samanlaisia kuin nekin, joista tämäkin töyräs oli kokoonpantu. Se oli kuuluisan Llano Estacadon eli Paalutetun Tasangon itäinen reuna. Pojat olivat usein kuulleet metsästäjien puhuvan tästä ylängöstä ja tunsivat sen ensi silmäyksellä. Tämä töyräs, jonka ympärillä he kulkivat, oli vain tuon omituisen muodostuman mesa.
Katseltuaan hetkisen etäisiä kalliontörmiä pojat jatkoivat kävelemistään kiertäen kukkulan eteläistä sivua. Kalliot kohosivat yhä pystysuorina. Tällä puolella ne näyttivät olevan vielä korkeampia ja riippuivat paikoittain heidän yläpuolellaan tummina, ulospäin työntyvinä kielekkeinä, joiden raoista kasvoi isoja puita.
Kun pojat taas kerran pysähtyivät ja silmäilivät ylöspäin, he näkivät useita omituisia otuksia ilmestyvän äkkiä kuilun reunalle heidän päittensä päälle. Ne olivat eläimiä, mutta heille aivan outoa lajia. Jokainen niistä oli saksanpeuran kokoinen ja melkein samanvärinenkin — selkä ja kyljet punertavat, kauda, lanteet ja vatsapuoli vaaleahkot. Ne olivat saksanpeuran näköisiä, joskin hiukan jykevämpiä. Pään muoto ja kasvot muistuttivat kuitenkin enemmän lammasta kuin mitään muuta eläintä. Merkillisintä niissä olivat sarvet, ja niistä saattoi ensi silmäyksellä huomata, mitä eläimiä ne olivat. Ne olivat cimarroneja eli villejä lampaita.
Muutamilla oli lyhyet, enintään parinkymmenen sentin mittaiset sarvet, jotka kohosivat päälaesta ja käyristyivät hiukan taaksepäin, niiden välin paljon laajenematta huippukohdassa. Nämä olivat lauman uuhia. Jäärät näyttivät aivan toisenlaisilta sarvien tavattoman koon vuoksi. Ne kasvoivat aivan niiden silmien yläpuolella, käyristyen ensin taaksepäin ja sitten jälleen eteenpäin, kunnes kärjet koskettivat molemmin puolin eläinten leukoja. Joidenkin sarvet olivat toista metriä pitkät ja juuresta vähintään puoli metriä ympärimitaten, sitä paitsi ne olivat tyvipuoleltaan rengasmaisten uurteiden ja korokkeiden pykälöimät niin kuin tavallisen pässin sarvet. Nämä isot lisäkkeet antoivat eläimille omituisen ja mahtavan näön niiden seisoessa kuilun partaalla sinitaivasta vasten hahmoutuneina. Niitä oli kaikkiaan tusinan verran, uuhia ja jääriä, mutta jäärät voitiin erottaa paremmin, koska ne olivat lähempänä kallion reunaa, jolta ne katselivat alas haistellen huuruista ilmaa.