Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he katsahtaessaan alas rotkoon näkivät pennun lyyhistyneenä lähelle sen pohjaa ja emon seisomassa vartijana sen vieressä. Pentu oli nähtävästi kuollut. Sitä pahempi, sillä äiti ei nyt jättäisi sitä hetkeksikään, ja molemmat olivat suoraan polulla. Karhu liikkui edestakaisin kalliolla, lähestyen toisinaan poikastaan ja koskettaen sen ruumista kuonollaan ja päästäen sitten matalan, valittavan ulinan, mitä oli surkeata kuunnella.
Pojat näkivät heti, että heidän asemansa oli miltei entistä pahempi. Raivostunut emo katkaisi paluutien, ja se saattaisi pysyä paikoillaan epämääräisen ajan. Ampuisivatko he sitä ja yrittäisivät vielä kerran pelastua puihin? Tätä vaihtoehtoa heillä oli syytä pelätä. Tuskallinen kokemus sai heidät luopumaan sellaisesta tuumasta. Mitä sitten? Jäädäkö paikoilleen päivänlaskuun asti ja hiipiä sitten pimeässä ohi? Ehkä karhu vetäytyisi luolaansa ja antaisi heille tilaisuuden siihen. Mutta sillä välin he olisivat janoon kuolemaisillaan.
Tällöin Lucienin mieleen juolahti onnellinen ajatus. Paikalla oli isoja piikkikaktuksen palloja. Hän muisti lukeneensa, että erämaiden matkustajat olivat sammuttaneet usein janonsa niillä. Pian päästiin kasveihin käsiksi, ja pojat avasivat veitsillään niiden mehukkaat pallot. Muutamassa minuutissa heidän janonsa oli lieventynyt ja melkein unohtunutkin. Mutta karhu oli yhä rotkossa, ja niin kauan kun se viipyi siellä ei heillä ollut mahdollisuutta päästä takaisin leiriin. He käsittivät kuitenkin, ettei ollut muutakaan neuvoa kuin odottaa yötä ja toivoa, että pimeys toisi mukanaan jonkin käänteen heidän edukseen.
Yö tulikin pian, mutta ei pimeä. Sattui olemaan kirkas kuutamo, ja he huomasivat heti, että nyt olisi aivan yhtä vaarallista mennä rotkoon kuin päivälläkin. He saattoivat kuulla alhaalta karhun korskunnan ja mörinän ja tiesivät, että se hallitsi vielä solaa. Jos he yrittäisivät laskeutua, se keksisi heidät ennen kuin he olisivat päässeet alas. Se kuulisi heidän kapuamisensa kallioissa ja pensaissa. Karhu olisi edullisemmassa asemassa, koska se voisi odottamatta hyökätä heidän päälleen. Ja vaikka väylä olisi ollut aivan vapaakin, olisi heille käynyt vaikeaksi laskeutua jyrkkää solaa pitkin öiseen aikaan. He eivät uskaltaneet yrittää sitä. Paljon tuumailtuaan he päättivät siis odottaa aamua.
He pysyivät valveilla koko pitkän yökauden. He kuulivat ratsujensa hirnunnan alhaalta, eläin-parat ihmettelivät, mihin niiden isännät olivat joutuneet. Jeanetten hirnahdukset kaikuivat hurjasti kallioista, ja niihin vastasi preeriasuden kiljuminen ja ulvonta. Nämä äänet yhtyneinä karhun turmaa uhkaaviin mörähdyksiin karkoittivat unen poikien silmistä. He eivät uskaltaneet nukahtaa kiipeämättä puihin, koska eivät tienneet, milloin kontio saattaisi tulla kukkulalle. Vuoripetäjän oksalla nukkuminen on pikemmin tuskallista kuin hauskaa, ja niinpä kaikki kolme pysyttelivät mieluummin valveilla.
Aamu sarasti vihdoin. Sen ensi kajastuksessa he näkivät, että pörröturkkinen vartija oli yhä paikallaan. Se istui samalla kohtaa ikään kuin suojelemassa kuollutta pentuaan. Pojat, varsinkin Basil, alkoivat tulla kärsimättömiksi. Heillä oli nälkä, vaikka villilampaan lihoista oli tosin vielä jäljellä rippeitä, mitkä he olisivat voineet syödä. Lisäksi heitä janotti. Kaktuksen mehu lievensi, mutta ei sammuttanut heidän janoansa. He ikävöivät viileätä kulausta alhaalla olevasta lähteestä. Puhvelitkin olivat siirtyneet pohjoisempaan vaelluksellaan. Ehkä he eivät tavoittaisi niitä enää koskaan. Ehkä he eivät enää milloinkaan saisi sellaista tilaisuutta sen saaliin hankkimiseen, jonka toivossa olivat kaikki nämä kärsimykset kestäneet. Nämä mietteet vaikuttivat kaikkiin, mutta varsinkin Basiliin. Oli tehtävä jokin yritys päästä tasangolle tästä korkealla sijaitsevasta vankilasta.
Basil ehdotti karhun ärsyttämistä ampumalla sitä. Silloin se seuraisi heitä kuten edellinenkin, ja sen osaksi tulisi sama kohtalo. Tuumalla oli onnistumisen mahdollisuuksia, mutta se olisi ollut vaarallista kokeilua. Lucien ehdotti, että kaksi heistä kiertäisi kuilun reunaa pitkin ja tutkisi sen tarkemmin kolmannen jäädessä pitämään silmällä karhua. Kenties he vielä löytäisivät toisenkin tasangolle johtavan polun. Tämä oli tosin heikko toive, mutta tarkastus veisi vain muutaman minuutin ja siksi Lucienin neuvoon suostuttiin.
— Kunpa minulla vain olisi köysi, huomautti Francis, — niin hinaisimme itsemme alas ja vanha harmaatalja voisi jäädä iäksi paikalleen, jos sitä haluttaa.
— Haa, huusi Basil ikään kuin jokin suunnitelma olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — kylläpä olemme olleet pölkkypäitä! Miksemme ajatelleet sitä ennemmin? Minä toimitan teidät alas käden käänteessä… tulkaa!
Basil harppasi paikalle, missä teurastetut paksusarvilampaat olivat. Sinne päästyään hän veti esille metsästyspuukkonsa ja levitettyään yhden nahoista maahan alkoi leikata sitä kaistaleiksi. Lucien, joka arvasi heti hänen aikomuksensa, auttoi häntä. Francis palasi rotkon päähän vartioimaan karhua.