Kaikkien kolmen katsellessa yhä ohi vyöryviä mustia laumoja Basil päästi iloisen äännähdyksen tai oikeammin riemuhuudon. Hänellä oli puustaan esteetön näköala läntiselle tasangolle.
— Tuolla, tuolla! hän huudahti, — katsokaahan keskelle laumaa! Katsokaa, veljet… se kiiltää auringossa… valkoisena… valkoisena! Hurraa, hurraa!
Basilin puhe oli tuskin johdonmukaista. Eikä sitä ollut hänen veljiensäkään heidän nähdessään mitä hän oli tarkoittanut. Se ei voinut olla mitään muuta — kaikki olivat varmat siitä — kuin heidän kauan ja monia vastuksia uhmaillen etsimänsä valkoinen puhveli. Kaikki kolme hurrasivat äänekkäästi ja unohtivat hetkiseksi vaaran. Heidän huutonsa havahduttivat alhaalla lepäävän harmaan hirviön, joka nousi veltosti jaloilleen ja alkoi taas möristen kähmiä puiden ympärillä. Sen näkeminen palautti pian metsästäjien mieleen kamalan todellisuuden.
PELASTUMINEN KARHUN KYNSISTÄ
He istuivat tuntikausia tässä tuskallisessa asennossa, milloin katsellen alaspäin hurjaan vanginvartijaansa, joka väijyi väsymättömästi alhaalla, milloin taas tasangolle, jolla tummat laumat yhä jatkoivat kulkuaan. Puhvelit vaelsivat tuntikausia pohjoista kohti, kunnes laskeva aurinko loi punervan hohteen niiden ruskeisiin ruumiisiin. Vielä pari kertaa pojat luulivat näkevänsä laumassa valkoisia, mutta heidän silmänsä olivat hämärtyneet tähystelemisestä, ja tuska teki heidät nyt välinpitämättömiksi kaikelle muulle paitsi omalle kurjuudelleen. Epätoivo oli voittanut toivon, sillä he olivat menehtymäisillään janosta ja kuolema tuijotti heitä vasten kasvoja.
Pitkän ajan kuluttua karhu laskeutui taas maahan ja asettaen etukäpälänsä päänsä yli näkyi nukahtavan. Basil ei voinut kestää enää kauempaa ja päätti tehdä pakoyrityksen.
Varoittaen veljiänsä pysymään hiljaa hän livahti puusta alas ja hiipi äänettömillä, kissamaisilla askeleilla kentän yli etsimään pyssyään. Hän sai sen pian käsiinsä ja palaten puunsa luo kiipesi jälleen ylös. Heiluvien oksien rasahdukset herättivät karhun, joka hyppäsi ylös ja hyökkäsi puuta kohti. Jos se olisi ehtinyt hituistakin aikaisemmin, olisi Basilin käynyt huonosti, sillä eläimen kohottautuessa runkoa vasten sen kuono kosketti melkein pojan jalkoja. Tuuman väli oli tässä todellakin kilometrin arvoinen, ja Basil pelastui. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui oksalla ja panosti kaikessa rauhassa kivääriään!
Karhu näytti omituista kyllä käsittävän tämän liikkeen. Ikään kuin tietoisena vaarasta se pysytteli etäämpänä puista ja samoillessaan ympäriinsä se sattui nyt ensi kertaa paikalle, jossa villilampaiden lihojen jäännökset olivat. Se alkoi repiä ja ahmia niitä. Se oli vielä pyssynkantaman, joskaan ei varman ampumamatkan päässä. Mutta Basil, joka tiesi voivansa panostaa kiväärinsä uudelleen, päätti joko pakottaa eläimen poistumaan kauemmaksi tai houkutella sen kyllin lähelle, ja tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui karhun olkapään juureen, sillä sen huomattiin kääntävän päätään ja riuhtaisevan sitä kohtaa hampaillaan, samalla kun se karjahti raivosta ja tuskasta. Silti se jatkoi yhä ahneesti ateriaansa.
Basil panosti ja laukaisi jälleen. Tällä kertaa eläin sai luodin päähänsä. Se jätti saaliinsa ja laukkasi takaisin puiden luo, tarttuen ensin yhteen ja sitten toisiin, yrittäen yhä uudestaan raastaa ne maahan. Vihdoin se saapui Basilin puulle ja sieppasi sen hurjaan syleilyynsä. Sitä nuori metsästäjä odottikin. Hän oli ripeästi asettanut kivääriinsä uuden panoksen, ja karhun seisoessa pystyssä oksien alla hän kumartui alaspäin, kunnes pyssynpiippu kosketti melkein eläimen kuonoa. Sitten kuului pamaus, tulivirta räiskähti vasten pedon naamaa, ja seurasi kova jymähdys. Savun hälvettyä nähtiin karhu potkimassa ja sätkyttelemässä maassa. Lyijyinen viestinviejä oli tehnyt tehtävänsä. Se oli lävistänyt aivot, ja hetken kuluttua pörrökarvainen hirviö virui liikkumattomana.
Pojat pudottautuivat nyt puista. Francis ja Lucien juoksivat noutamaan pyssynsä, ja kun kaikki kolme olivat huolellisesti panostaneet ne uudestaan, he riensivät rotkoa kohti, jäämättä tarkastelemaan surmattua vihollista. Jano kiusasi heitä edelleen, ja he ajattelivat vain alas lähteelle pääsemistä. Heillä oli syytä toivoa, että emokarhu pentuineen oli saanut surmansa heidän ensimmäisistä laukauksistaan ja tie oli nyt selvä.