— Puihin, puihin! ja samalla hän tarttui käsivarsillaan erääseen mäntyyn ja kiipesi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.
Sekä Lucien että Francis noudattivat hänen esimerkkiänsä, turvautuen kumpikin itseään lähimpään puuhun, sillä karhu ei ollut kahtakymmentäkään askelta heistä jäljessä, eikä siis ollut aikaa sopivimman valitsemiseen. Ennen kuin peto saapui paikalle olivat kuitenkin kaikki orsillaan niin korkealla kuin petäjien oksat heitä varmasti kannattivat.
Karhu laukkasi paikalle ja nähdessään, mihin he olivat kadonneet, juoksi puulta puulle möristen raivosta ja pettymyksestä. Se nousi takajaloilleen ja yritti tavoittaa alimpia oksia etukäpälillään ikään kuin aikoen kiskoutua ylös taikka raastaa puun maahan. Se hyökkäsi vuoron perään kutakin petäjää vastaan ravistaen niitä hurjasti ja lennätellen kynsillään niistä kuorta isoina kappaleina. Varsinkin yksi — se, mihin Francis oli turvautunut ja joka oli nuori puu — huojui niin rajusti, että siinä istuja oli vaarassa paiskautua maahan. Mutta pelko siitä, että niin kävisi, sai Francisin ponnistamaan kaikki voimansa ja Basilin ja Lucienin huutojen rohkaisemana hän pysytteli miehuullisesti oksallaan.
Kun karhu jonkun ajan kuluttua näki, ettei voinut ravistaa häntä alas, se luopui yrityksestä ja koetteli jälleen voimiaan niitä puita vastaan, joihin toiset olivat kiivenneet. Tulos oli sama. Karhu nylki kaarnan täydellisesti niin korkealta kuin se ulottui ja iski hampaillaan ja kynsillään sellaisia lovia runkoihin, että pojat pelkäsivät sen mahdollisesti saavan päähänsä kaluta ne kokonaan poikki. Se olisi ollut sille helppoa, mutta — onneksi heille — harmaakarhulla ei ole juuri ajatuskykyä, muutoin heidän kohtalonsa olisi ollut kauhea.
Huomattuaan vihdoin, ettei voinut raastaa puita kumoon eikä pudistaa poikia niistä, karhu luopui yrityksestään ja tallusteli kotvan aikaa puulta toiselle kuin vartija, milloin päästäen äänekkään nuuhkaisun, milloin hurjasti möristen. Vihdoin se oikaisi pitkän ruumiinsa maahan ja näytti nukkuvan!
Mihin emokarhu ja pentu olivat joutuneet? Olivatko molemmat kaatuneet niihin sattuneista luodeista? Kumpaakaan ei ollut vielä ilmestynyt kukkulalle, jonka pinnasta pojat voivat nähdä jokaisen tuuman. Ne olivat siis vielä rotkossa, mutta kuolleinako vai elävinä, oli ratkaisematon kysymys. Marengo oli viisaasti pidättynyt hyökkäämästä karhun kimppuun ja paennut laen toiselle reunalle, jossa se oli pelosta kyyristyneenä, varoen näyttäytymästä.
Nuoret metsästäjät olivat nyt entistä vaikeammassa asemassa. He eivät uskaltaneet tulla puista alas, koska putoaisivat silloin varmasti hirviön kitaan, ja he kärsivät kipua istuessaan kahareisin oksilla. Sitä paitsi heitä vaivasi jano — mitä kauhein jano. He eivät olleet ottaneet vettä mukaansa aamulla. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja jo paksusarvia nylkiessään pojat olivat valittaneet veden puutetta. Nyt he alkoivat kärsiä janosta enemmän kuin mistään muusta. Miten heille kävisi jos karhu pysyisi vähänkin aikaa paikallaan? Heidän täytyi joko pudottautua maahan ja tulla heti revityiksi tai nääntyä hitaasti oksillaan. Nämä olivat ainoat vaihtoehdot!
Heidän pyssynsä olivat maassa, jonne he olivat ne kiireissään heittäneet, eivätkä he uskaltaneet laskeutua alas ottamaan niitä. He olivat aivan avuttomia voimatta muuta kuin odottaa surkeata loppua. Ikään kuin kohtalo olisi tahtonut kiusata heitä Tantaluksen tuskilla he näkivät ensi kertaa retkensä päämäärän, näkivät eläimet, joita niin kauan olivat toivoneet tapaavansa. He näkivät puhveleita!
Lounaan puolella liikkui tasangolla joukko mustia hahmoja. Ne kulkivat edes takaisin, milloin yhtyen laumoiksi, milloin hajaantuen säännöttömien sotaväenosastojen tapaan. Kilometrittäin vihreätä preeriata oli niiden mahtavien ruhojen kirjavoittama tai peittyi kokonaan näkyvistä.
Ne tuntuivat liikkuvan pohjoista kohti kukkulan ja Llano Estacadon välillä leviävillä tasaisilla niityillä. Tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, sillä muutamassa minuutissa etumaiset olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdensuuntaisesti kukkulan kanssa, ja pojat kykenivät erottamaan parven etujoukkona kulkevien härkien pörröiset, leijonamaiset ruumiit. Toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi ollut todellakin ilahduttava näky. Nyt se teki vain heidän asemansa entistäkin sietämättömämmäksi. Puhvelit vaelsivat pohjoiseen päin. Jos he pelastuisivatkin, niin jonkin ajan kuluttua he eivät ehkä enää voisi saavuttaa eläimiä. Ja vaikka he eivät joukosta erottaneet mitään valkoisia — päälauma kun oli pitkän matkan päässä — oli hyvin luultavaa, että niin suuresta laumasta tapaisi jonkun sellaisenkin.